Nyt on pakko taas palata ajankohtaiseen aiheeseen – nimittäin talviurheiluvarusteisiin. Sen jälkeen, kun ensimmäiset hiutaleet satoivat maahan, olen jo kuullut monta kommenttia siitä, miten nyt on pakko lopettaa hyvin alkanut juoksuharrastus, sillä eihän talvella voi juosta. Miksi ei voi? Ja voi sitä urputuksen määrää, kun joutuu astumaan lumihankeen pikkukengillään ja tuuli puree luihin ja ytimiin. On se kamalaa, kun kerrankin marraskuussa on talvi, eikä pelkkää pimeyttä 😉
Helsingissä on pyryttänyt monta päivää, ja tänä aamuna lumessa sai jo kahlata – ihanaa! Kun aamulla lähdin kävellen (takuuvarma kulkuväline, ei juutu lumeen eikä ruuhkiin) uimahallille valmentamaan, puin kiltisti tuulenpitävät core-housut farkkujen päälle ja kunnon talvikengät jalkaan. Isopyöräiset rattaat takasivat sen, että sain lapsen sujuvasti työnnettyä päiväkotiin ja ehdin hallille ajoissa. Kaupan päälle sain matkan ajan nauttia upeasta talven ihmemaasta.
Tiedän, aina ei ole mahdollisuutta kävellä. Mutta jos se mahdollisuus on, kannattaa varustautua asianmukaisesti. Jotenkin tuntuu hassulta, että aikuiset ihmiset ovat vielä teinien tasolla turhamaisuudessa – väkisin on pakko yrittää sinnitellä korkkareissa lumihangessa ja jäädyttää päänsä ilman pipoa. Ei ihme, että talvikeli tuntuu tuolloin kurjalta ja puolen kilometrin matkallekin odotellaan bussia tai ratikkaa. Kukaan ei taatusti katso pahalla, jos vaihtaa konttorilla toiset kengät ja kuorii päällimmäiset tuulihousut pois. Itselläni monen vuoden pelastus ovat olleet Haglöfsin kevyet, pieneen tilaan menevät kuorihousut, jotka saa vetoketjulla auki nilkasta lonkkaan asti. Näin ne on helppo pukea kengät jalassakin päälle. Suosittelen! Karkeasti kuvioidut maastolenkkarit (esim. Salomonin Crossmax) pitävät myös irtolumella ja ovat sen verran tiiviit, ettei kosteuskaan pääse heti läpi.
Talvijuoksussa ja myös hiihdossa varusteissa tärkeintä on hengittävyys ja tuulenpitävyys. Huippulaatuinen urheilukerrasto ja hyvä takki eivät auta, jos välissä on hengittämätön puuvillahuppari. Mieti siis kokonaisuus alusvaatteista asti ja suosi oikein kylmällä merinovillaisia kerrastoja (huom! myös rintaliivejä ja alushousuja löytyy merinovillasekoituksesta valmistettuna) . Laatuun panostaminen kannattaa, sillä laadukkaat urheiluvaatteet kestävät vuosia ja palkitsevat käyttäjänsä.
Itselläni on esimerkiksi yhdet Löfflerin talvitrikoot, jotka taitavat täyttää jo 10 vuotta, ja joita olen käyttänyt ahkerasti niin hiihtäessä, juostessa, kuin vuoristovaelluksillakin. Tuulenpitävä softshell-takki on kesätakkia lämpimämpi, mutta hengittää kuitenkin tehokkaasti. Kaulaan tuubihuivi tai kaksi, päähän tarpeeksi tuulta pitävä pipo. Kädet ovat minulla aina hankalin kohta varsinkin hiihtäessä, ja oikein kylmällä turvaudun lobster-mallisiin hanskoihin, joissa on siis peukalon lisäksi kaksi ”sormea”: pari sormea samassa kolossa lämmittävät toisiaan hyvin.
Ja ne kengät… Juoksin itse noin 15 vuotta kesät talvet samoilla lenkkareilla ja tuhahtelin nastoille. Nastalenkkarit olivat pitkään traktorimaisia, raskaita hirvityksiä, mutta nyt viime vuosina nastureissa on tapahtunut huima loikkaus! Tein tämän talven ensimmäisen nasturilenkkini sunnuntaina. Olipa mukavaa juosta rennosti jäisellä alustalla, kun ei tarvinnut uhrata ajatustakaan liukkaudelle. Meillä on pitkillä lenkeillä usein mukana lapsi juoksukärryssä ja täytyy kyllä sanoa, että kärryjen työntäminen lipsuvilla kengillä on aika kettumaista puuhaa. Nyt jäiset ylämäetkin menivät helposti – tai siis helpolta se ainakin näytti, mies työnsi kärryjä 😉
Nastureina itselläni on Sarvan Xerot ja niistä on myös moni asiakkaani pitänyt kovasti. Xerot ovat kevyet ja hyvin rullaavat ja niillä on mukava juosta vauhdikkaampiakin lenkkejä. Myös Icebugilta ja Salomonilta on tullut kevyempiä nastalenkkareita eli jokainen varmasti löytää omansa. Jos ei ihan peilijäällä tarvitse juosta, myös karkeasti kuvioidut maastojuoksukengät saattavat riittää hyvin. Varpaat harvoin palelevat juostessa, eli mitään erillisiä toppauksia kengissä ei tarvitse olla.
Talvella juostessa juoksutekniikalla on myös suuri merkitys. Kun askelfrekvenssi pysyy tiheänä ja askel laskeutuu kehon painopisteen alle, pito pysyy paremmin myös liukkaalla. Jos taas askel laskeutuu kauas kehon painopisteen eteen kanta edellä, on liukastuminen huomattavasti todennäköisempää. Lumisilla, epätasaisilla alustoilla juoksu kehittää erinomaisesti koordinaatiota, aktivoi keskivartalon lihaksia töihin ja jopa lisää lajinomaista voimaa. Välillä kannattaa myös hypätä umpihankeen ja kokeilla spurtteja siellä.
Lopuksi vielä paluu arkitilanteisiin ja esimerkin voimaan: Jos haluamme saada lapsista liikunnallisesti aktiivisia, pitäisi miettiä, millaisen mallin annamme itse. Jos kyräilemme keliä ja lähdemme ulos puolialastomana kärvistelemään, lapset luultavasti jossain vaiheessa omaksuvat saman asenteen ja jäävät mielummin sisään pelaamaan pleikkaa, kuin lähtevät ulos pulkkamäkeen.
Summa summarum – vaatteita tarpeeksi päälle ja ulos nauttimaan edes hetkellisestä talvesta!
Johanna
Talviurheilueleganssia Hippo-hiihdoissa 1984 tai -85?
Syksyn valmennukset ovat alkaneet ja olenkin viime viikkojen aikana tehnyt useita kymmeniä harjoitusohjelmia. Helpointa ja mukavinta ohjelmien teko on silloin, kun ihmisellä ei vielä ole sataa harrastusta ja ohjelmasta saa oikeasti järkevän. Haastavinta homma on silloin, kun harrastettavia (usein varsin kovatehoisia) lajeja on jo monta, mistään ei haluttaisi luopua ja tähtäimessä on kuitenkin pitkä kestävyyssuoritus. Valitettavasti pelkällä tenniksellä ja golfilla ei kuitenkaan kehitetä maraton- tai triathlonkuntoa. Ihmisten harjoitteluun käytettävissä oleva aika on rajallinen ja vaikka aikaa löytäisikin, ei keho kestä ihan mitä tahansa, vaikka toiset niin luulevatkin.
Itse olen ollut aikamoinen treeniholisti, mutta onneksi olen viime vuosina (ja viimeistään lapsen myötä) oppinut myös kuuntelemaan itseäni paremmin ja keksinyt elämälleni muutakin sisältöä, kuin urheilun. Omassa työssäni kehon kuuntelukaan ei kuitenkaan aina riitä, kun jokin juttu vaan on pakko vetää, vaikka kroppa sanoisi muuta. Jos treenaisin niin kuin opetan, en esimerkiksi tekisi kahta kertaa mäkivetoja saman viikon aikana ja siinä välissä jumittavaa jalkatreeniä… ihan vaan esimerkkinä huonosta omasta suunnittelustani. Älkää siis tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon! On muuten huikea tunne juosta täysin palautuneilla jaloilla – kannattaa joskus kokeilla 😉
Suojuoksun jälkeisiä jalkoja
Pystyn samaistumaan hyvin ihmisiin, jotka tekevät koko ajan liikaa. Omien yksityisasiakkaitteni kanssa roolini on usein olla ennemminkin ikävä jarru, kuin kaikkeen kannustava tsemppari. Olen seurannut läheltä ihmisiä, jotka hakkaavat vuosi vuoden jälkeen päätään seinään: he sulkevat kivun pois mielestään ja treenaavat kahta kauheammin, vaikka keho oireilisi joka puolelta. Tällöin treenistä on tullut pakkomielle, joka ajaa ihmisen lopulta loppuun tai vähintäänkin leikkauspöydälle.
Jokaisen kannattaisi joskus pysähtyä miettimään, kestääkö kehoni näillä elämäntavoilla niin, että olen vielä 70-vuotiaanakin suhteellisen ehjä ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Pelkkien treenimäärien vertailussa ei ole mitään järkeä. Vaikka kaksi ihmistä treenaisi täsmälleen samalla tavalla, voi treeni toiselle olla selvästi liikaa, vaikka lähtötaso olisi sama. Emme voi sulkea pois kuormitusta, joka tulee työstä, perhe-elämän haasteista, ihmissuhteista ym – tämä kaikki vaikuttaa kokonaiskuormitukseen.
Syksy pitäisi olla peruskunnon kehittämisen kulta-aikaa. Hyvää peruskuntoa ei kuitenkaan kehitetä viidellä kovatehoisella harjoituksella viikossa, vaan rauhallisilla peruskestävyyslenkeillä. Ja tässäkin menee raja, peruskestävyystreeniäkin voi tehdä liikaa. Palauttava lenkki ei (kuntoilijoilla) tarkoita 20 kilometrin juoksulenkkiä, vaikka sen tekisi kuinka rauhallisesti.
Toisista peruskestävyystreeni on varsin tylsää. Pitkät lenkit yksin tekevät kuitenkin välillä hyvää myös pääkopalle – on hetki aikaa olla yksin ajatustensa kanssa. Puolison kanssa lenkkeillessä pystyy ehkä kerrankin juttelemaan asioista, jotka arjen kiireessä jäävät puhumatta. Ehkä nämä ovat juuri niitä pelottavimpia juttuja? Ei voi vaan tohottaa menemään.
Perhelenkillä. Kärryn vetäminen (etenkin mäkisessä maastossa) käy muuten hyvästä voimatreenistä.
Syksyn peruskestävyystreeneihin voi hakea uusia ulottuvuuksia eri lajeista. Kokeile ensi viikonloppuna vaikka seuraavia:
Polkujuoksu: lähde vaikka merkityille ulkoilureiteille tai kokeneemman polkujuoksijan matkaan nauttimaan syksyisestä luonnosta. Kytke sykemittaristasi kilometrivauhti pois näkyvistä ja etene kevyellä tuntumalla. Polkujuoksu haastaa koordinaatiotasi, pakottaa keskivartalosi ja myös jalkateräsi tehokkaasti töihin ja lenkki menee kuin huomaamatta.
Sauvakävely mäkisellä reitillä: Lähde ulkoilureiteille sauvojen kanssa. Käytä sauvoja tehokkaasti ja kävele 2-3 tunnin lenkki. Saat ylävartalon liikkeelle, löydät uusia lihaksia ja ehdit ihailla myös ympäröiviä maisemia tai jutella ystävän kanssa kuulumiset läpi.
Cyclocrossilla tai maastopyörällä retkelle: Vaihda maantiet metsäteiksi tai maastopyörällä poluiksi ja keskity matkantekoon, älä kilometrivauhtiin. Pysähdy välillä pullakahveilla.
Vaella: Ota halutessasi eväät mukaan ja suuntaa useamman tunnin retkelle metsään. Kiipeile kallioilla, hypi juurakoiden yli ja poimi samalla vielä viimeiset sienet talteen.
Vielä ehtii myös suolle. Neopreenisukat jalkaan ja sauvat mukaan – suo tuo hyvää lajivoimaa juoksuun, hiihtoon ja pyöräilyyn.
Jos olet liikkunut monta viikkoa paljon ilman lepopäiviä, lepää. Mene leffaan, lue kirjaa, tapaa ystäviä tai ole vaan.
Lupasin vielä lyhyen kisaraportin Challenge Turku -kilpailusta. Täältä pesee.
On upeaa, että Suomeen saatiin vihdoin kilpailu, johon saapui myös kansainvälisiä huippunimiä. Olin kilpailussa mukana myös viime vuonna, kun tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa, tuolloin tosin ilman Challenge-statusta. Mieleeni jäi hyvin järjestetty, reitiltään sujuva ja sympaattinen kilpailu, joka tosin vielä kärsi muutamista lastenvaivoista. Tänä vuonna kansainväliseen triathlonperheeseen liittyminen toi selvästi lisää ammattimaisuutta ja hyvää pöhinää kilpailun ympärille. Päällimmmäisenä mieleeni on kilpailusta jäänyt hyvä yhteinen tekemisen meininki sekä vapaaehtoisten kannustava ja innostava asenne. Ja ehkä vähän myös se oma voitto 😉
Itselleni kilpailu oli erityinen sen vuoksi, että Ilkan kanssa valmentamani EY Triathlon Clubin jengi oli mukana kilpailemassa. Meitä oli yhteensä melkein kolmenkymmenen hengen porukka, joten mustakeltaisia EY:n kisa-asuja näkyi joka välissä. Monelle kyseessä oli ensimmäinen puolimatkan kilpailu ikinä, toisille ensimmäinen triathlonkilpailu ikinä, toisten kohdalla kisassa rikottiin jopa pisimmän pyörälenkin ja pisimmän juoksulenkin ennätyksiä. Erityinen päivä siis.
EY Triathlon Club valmiina lähtöön! Kuva: Ilkka Järvimäki
Kilpailuaamu valkeni harmaana ja sateisena. Aamupalalla valmennettavien tunnelma oli odottavan jännittynyt ja kun lähdimme jonossa pyöräilemään kohti kilpailupaikkaa, oli sopiva kisajännitys käsin kosketeltavissa. Onneksi pahin sade ehti hellittää ja ilma oli kohtuullisen lämmin. Vielä kerran kävimme läpi vaihtoalueella toimintaa ja vedimme märkäpuvut päälle. Kun starttitorvi törähti klo 9.08, koetin kääntää ajatukset omaan suoritukseen.
Hassua, mutta Aurajoessa uinti on minusta ihan mahtavaa, vaikka moni sitä kammoksuukin. Vesi ei maistu pahalta, ei haise merivettä kummemmalta ja pohjaan nyt ei missään Suomen lätäkössä näe. Naiset oli sijoitettu +40 miesten kanssa viimeiseen lähtöryhmään ja ehkä osin tämän takia koin viime vuotta hieman enemmän ruuhkaa. Ensimmäiselle poijulle päästessä pääsin kuitenkin aika hyvin jo uimaan omaa uintia. Lähdin kerrankin hieman rohkeammin etujoukoissa ja kiihdytin alussa kunnolla. Minulla on tapana aina löysäillä uinnissa liikaa ja lillua mukana mukavuusalueella. Nyt laitoin hieman enemmän tehoa koneeseen, keskityin vahvaan vetoon ja muistin jopa suunnistaa. Se kannatti, nousin vedestä itselleni ennätysajassa (1,9 km / 33 min). Heh, kerrankin uin Alexia ja Jussia reippaammin.
Kuva: Ilkka Järvimäki
Pyöräilyreitti oli hieman muuttunut edelliseen vuoteen nähden. Nyt kohti moottoritietä suunnattiin suoraan ilman Pansion lenkkiä. Moottoritiellä tehtiin neljä kierrosta Skanssi-Hepojoki -akselilla. Kilpailun ainoa negatiivinen tapaus sattui heti pyöräilyosuuden alussa: Ratapihankadun ratakiskot ja erityisesti kiskojen reunoilla oleva leveä teräslevy oli mielettömän liukas. Vaikka ennen kiskoja vapaaehtoiset huusivat hidastamaan ja varomaan, moni tuli kiskoille silti hieman liian kovaa tai vinosti ja menetti pyörän hallinnan. Itse pyrin tulemaan kiskoille ihan suoraan ja vauhtini oli aivan minimissä, mutta silti takarengas meinasi lähteä luistamaan. Ympärilläni melkein kaikki kaatuivat, mutta itse selvisin onneksi säikähdyksellä. Moni ei varmasti (kilpailun järjestäjät mukaan lukien) osannut aavistaa, että kohta voisi olla niin liukas. Onneksi takaisin tullessa kiskojen päälle oli saatu matto ja varmasti ensi vuoden kilpailussa kiskojen liukkaus osataan ottaa vielä paremmin huomioon.
Challenge Turun pyöräreitti on hyvin suoraviivainen. Moottoritiellä ei paljon tarvitse kääntyillä ja jarrutella – voi keskittyä puhtaasti pyörittämiseen. Itselläni pyörä tuntui kulkevan ihan kohtuullisesti ja vaikka välillä satoi vettä, ei se suuremmin menoa haitannut. Parilla keskimmäisellä kierroksella keskari oli 35 km/h tienoilla, mutta viimeisin kierroksen kääntöpaikalla alkanut voimakas vastatuuli hidasti lopussa ja lopullinen keskivauhti jäi 33 km/h paikkeille. Nyt tuntui, että olin sinut Ridleyni kanssa ja kroppa vastasi siihen, mitä siltä pyydettiin.
Pyöräilyosuudella törmäsin taas erikoiseen miesilmiöön: minulla oli todella monta kertaa tilanne, että ajoin edellä ajavan miehen kiinni (vauhtini oli selvästi reippaampi kuin edellä ajavalla), posotin ohi ja hetken päästä tuo ohittamani mies runttasi väkisin taas eteeni ja hidasti siihen. ÄRSYTTÄVÄÄ! Onko se tosiaan niin iso kolaus egolle päästää nainen eteen?Joka kilpailussa on aina tilanteita, että jonkun tyypin kanssa ajetaan vuorotahtiin edessä ja takana. Tämä on ihan luonnollista, jos vauhti on suunnilleen sama ja vahvuudet esim ylä- ja alamäissä hieman vaihtelevat. Tämä eteen kiilaaminen on kuitenkin kokonaan eri ilmiö eikä mielestäni oikein kuulu reilun pelin henkeen. Pari kertaa huomautin myös selvästä peesaamisesta ja sain varmasti hiljaisia kiroiluja osakseni.
Nautin pyöräilyosuudesta, mutta en voinut sille mitään, että mietin niitä ratakiskoja ja sitä, onko meidän porukkamme kunnossa. Kun pääsin vaihtoalueelle, koetin huudella kannustusjoukoillemme ovatko kaikki kunnossa. Onnistuin kerrankin tekemään aika nopean vaihdon ja kun sain lenkkarit jalkaani, jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä.
Juoksuosuus kiertää neljä kierrosta Aurajoen rannoilla eikä pahempia mäkiä reitillä ole. Juoksu tuntui ihanalta! Tai kamalaahan se aina tuossa vaiheessa on, mutta jalat toimivat olosuhteisiin nähden hyvin ja noin 4.40-4.50 min/km vauhdin pitäminen oli vaivatonta. Huolto toimi hyvin ja omat kannustusjoukot mylvivät niin kovaa, ettei hidastaminen tullut kuuloonkaan. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut juoksussa vielä kiristääkin vauhtia. Viimeiselle kierrokselle sain vielä lisää virtaa, kun Jussi kierroksen alussa huusi väliaikatiedoiksi että sarjani johdossa oleva nainen menee noin minuutin päässä. Kiristin maltillisesti vielä hieman vauhtia ja koetin saada hahmotettua, missä tuo johdossa oleva nainen juoksee. Kun kilpailussa on neljä kierrosta, on välillä aika hankalaa hahmottaa, kuka juoksee samaa kierrosta ja kuka taas on edellä / jäljessä. Napsin tasaisesti selkiä kiinni ja luultavasti noin kilometri ennen maalia ohitin tuon sillä hetkellä johdossa olleen naisen ja sain tuuletella maaliin voittajana! Juoksuajakseni tuli 1.42 ja kokonaisajaksi 5.08, joka on 10 minuutin parannus viime vuoden kisoihin ja samalla oma ennätykseni. Mahtava fiilis!
Tiukka ilme… Kuva: Ilkka Järvimäki
Oman onnistuneen kilpailun kruunasi valmennettavien upeat suoritukset. Maalissa nähtiin väsyneitä, mutta iloisen onnellisia tuuletuksia ja uskon, ettei tämä jäänyt ensikertalaisten ainoaksi triathlonkilpailuksi…
Tähän suoritukseen oli hyvä päättää triathlonin kilpailukausi. Kiitos ja kumarrus. Ensi vuonna tähtäimessä on ainakin Challenge-sarjan Championship-kilpailu Slovakiassa, johon lunastin paikan Turun kilpailusta. Onneksi myös Jussi sai paikan sijoittuen hienosti kovassa sarjassaan neljänneksi ja myös isäni pääsi omassa sarjassaan palkinnoille lunastaen hänkin paikkansa Slovakiassa. Challenge Championships 2017
Jee! Oman ikäsarjan voitto!
Nyt on aika keskittyä hetkeksi taas peruskestävyyden ja -voiman kasvattamiseen sekä ehkäpä huitaista vielä joku juoksukisa.
Johanna
P.S. Tässä vielä muutama Ilkka Järvimäen loistava otos Challenge Rothin kisasta. Kiitos taas hovikuvaajalle!
Tämän vuoden pääkisani, Challenge Roth kisattiin kuukausi sitten 17.7. Rothin pikkukaupungissa Saksassa. Rothin kisa on Hawaijin jälkeen yksi legendaarisimmista triathlon-kilpailuista ja paikat täyttyvät alle minuutissa. Kyseessä on Ironman-matka eli 3,8km + 180km + 42,195km. Kiva koko päivän retki siis.
Neljän viikon flunssa juuri ennen kisaa veti mielen sekä kunnon matalaksi. Vielä kilpailua edeltävällä viikolla söin antibioottikuurin ja vaikkei flunssan oireita enää ollut, sykkeet olivat normaalia huomattavasti korkeammat ja keuhkot toimivat vajaalla kapasiteetilla. Tiesin, että pohjakuntoni kyllä riittää maaliin selviytymiseen, mutta olo huoletti silti aika lailla. Kevään harjoittelumäärät jäivät varsinkin loppuvaiheen sairastelun takia vaatimattomiksi. Toki kevään Mallorcan leiri loi hyvät pohjat ja onnistuneitakin lenkkejä mahtui mukaan. Pieni lapsi (joka ei ole vielä päivähoidossa), oma fyysinen työ ja puolison työkiireet toivat lisähaastetta treenien suunnitteluun, mutta luovuudella ja järjestelyllä pääsimme kuitenkin molemmat päivittäin treenaamaan. Pitkät pyörälenkit ovat vaikeimmin toteutettavissa ja siksi uuden triathlonpyörän sisäänajokin jäi (lievästi sanottuna) kesken. Koetinkin hyödyntää perheen matkoja treeneihin: poljin kummipojan synttäreille Kiskoon (ja mies polki kotiin), ajelin Turusta Helsinkiin isäni synttäreiltä ja juhannuksena hyödynsimme mökkimatkalla Pohjanmaan lakeuksia triathlonpyörällä posotteluun, appivanhempien toimiessa lapsenvahtina.
Matkaan
Lensimme Zurichiin, sillä mieheni osallistui seuraavan viikon sunnuntaina Ironman Zurich -kilpailuun. Vuokra-auto kattoon asti täyteen pakattuna suuntasimme kohti Rothia. Challenge Roth tuntui heti ensi fiiliksellä kylätapahtuman hengessä ja suurella sydämellä tehdyltä kilpailulta. Vaikka osallistujia oli noin 3400 ja katsojia kai yli 200 000, oli kilpailussa mukava pienen paikkakunnan fiilis. Rekisteröityminen oli perjantaina erittäin sujuvaa ja expossakin riitti vielä hyvin tilaa. Vältyimme myös etukäteen varoitetuilta parkkipaikkaongelmilta. Koska kylä on pieni, on lähiseudun majoituskapasiteetti aika lujilla. Me löysimme noin 15 kilometrin päästä hyvän asunnon Airbnb:n kautta.
Lauantai kului perinteisissä kisapuuhissa: varusteiden laittelussa ja kuskailussa. Lähtöpaikka sijaitsi noin 15 kilometrin päässä Rothista, nurmialueella joen rannalla. Kun pyörä oli jätetty telineeseen, kisajännitys alkoi kasvaa. Lisäjännitystä toivat myös viime hetkellä vaihdetut lainakiekot. Pääsin niitä kerran testaamaan Suomessa ja tuntui kuin olisin ajanut jarru päällä. Etukiekon 25mm kumi ei mahtunutkaan triatlonpyörääni kunnolla ja kumi hankasi etuhaarukkaan. Eteen vaihdettiin kapeampi kumi, mutta taakse jätettiin leveämpi. Näytti siltä, että takakiekko pääsee pyörimään normaalisti, mutta eipä se sitten mahtunutkaan…
T1:lle menossa
Niin totta!
Pyörä paikoilleen
Kisapäivä
Olen monesti lohdutellut valmennettaviani, etteivät edellisen yön huonot unet välttämättä vaikuta kilpailusuoritukseen. Nyt oli kuitenkin oma usko lujilla. En nukkunut kuin korkeintaan tunnin yhteensä koko yön aikana ja kellon soidessa 04.15 tärisin väsymyksestä ja toki myös jännityksestä. Urheiden huoltojoukkojeni Ilkan ja Pirren kanssa lähdimme ajamaan kohti lähtöpaikkaa miehen ja pojan jäädessä nukkumaan. Koetin saada takapenkillä hieman aamupalaa nieltyä ja kirosin mielessäni, että tämä on kyllä niin epäinhimillistä, että saa luvan olla viimeinen kerta, kun tätä matkaa lähden taivaltamaan.
Lähtöpaikka valkeni kauniissa aamuauringossa ja mahtipontinen, klassiseen vivahtava musiikki herätteli kilpailijoita. Tunnelma oli odottava, juhlallinen ja kaunis. Pikku hiljaa oma fiilikseni alkoi myös nousta. Kilpailun johtaja oli vaihtoalueelle tultaessa kättelemässä osallistujia ja vapaaehtoisten iloisuus, avuliaisuus ja ystävällisyys huokui ilmassa. Tarkistin pyörän ja rengaspaineet ja kohta olikin jo aika kiskoa märkäpukua päälle.
Aamun tunnelmaa
Ei jännitä yhtään…
Uinti
Uinni lähtö tapahtui viiden minuutin välein. Naisille oli varattu kaksi omaa lähtöä (hyvä!). Kauan minun ei tarvinnut odotella, kun 6.50 pääsin jo uimaan lähtölinjalle ja spurttaamaan kohti ensimmäistä kääntöpaikkaa. Uintiosuus Rothissa on erittäin suoraviivainen: reitti kulkee jokea molempiin suuntiin ja rantaviivaa on helppo seurailla. Veden lämpötila oli noin 20 astetta eli oikein sopiva. Ruuhkaa toki lähdössä on jonkun verran, mutta aika pian oli helppo etsiä omat uintilinjat. Uintia helpottaa myös kilometrikyltit joen penkalla.
Otin uinnin ehkä vähän liiankin rennosti. Aamulla olo maaliinpääsystä oli niin epäuskoinen, että lähdin rauhassa fiilistelemään uintia ja herättelemään kroppaa. Menin siis täysin mukavuusalueella, rauhallisiin vetoihin keskittyen. Vedestä nousin 1.14 ajassa eli reilusti normaaliuintia hitaammin.
Vaihdot Rothissa olivat aivan omaa luokkaansa. Rantaan päästyäni nappasin varustepussini selkeästi merkityn kyltin takaa, juoksin suoraan vaihtotelttaan, jossa toimitsija ehti jo tyhjentää pussini sisällön pöydälle, kun vasta itse hölmistyneenä kiskoin märkkäriä pois päältä. Nainen etsi minulle tavaroitani, veti paidan päälleni ja pakkari märkäpukuni pussiin. Näppärää!
Pyöräily
Rothin pyöräilyosuus koostuu kahdesta 90 kilometrin kierroksesta. Reitti kulkee maaseudulla, peltojen keskellä, poiketen aina välillä johonkin pikkukaupunkiin. Asvaltti oli pääosin hyvää ja reitti oli merkitty selkeästi. Myös liikenteenohjaus toimi moitteettomasti. Reitillä on mäkiä, mutta isompia, pidempiä nousuja muistan 2-3. Myös yksi serpentiinilasku mahtuu reitille eli hieman laskutaitojakin tarvitaan. Kylissä asukkaat kannustivat innokkaasti jo aikaisin sunnuntaiaamuna.
Legendaarisin paikka pyöräilyosuudella on Solarin nousu, jossa harrastajakin tuntee olevansa huippu-urheilija. Yleisö täyttää tien ja fiilis on kuin Tour de Francen etapeilla; Pyöräilijä saa raivata tiensä yleisömeren läpi pientä polkua pitkin. Enpä ollut ennen kokenut vastaavaa! Täytyy kyllä todeta, että yleisön läheisyys tuntui aluksi jopa hieman pelottavalta, sillä kapealla väylällä ei ollut mahdollisuutta sivuttaisliikkeisiin ja toiset kannustajat tuntuivat tulevan hyvinkin iholle. Upea kokemus tuo oli silti.
Pyöräilyn alku oli minulle todella vaikea. Jalat tuntuivat tönköitä ja hapottivat heti, kun yritin vähänkin lisätä tehoja. Tuntui siltä, että kroppa oli totaalisesti ihmeissään, kun joutui töihin. Lisäksi pyörä tuntui oudolta, aivan kuin takajarru olisi hangannut. Pysähdyin ja tsekkasin jarrupalat, mutta hyvin siellä näytti tilaa olevan. Ajattelin, että nihkeä tunne johtui vain huonosta kunnostani flunssan jälkeen. Alamäissä kuitenkin huomasin, ettei pyörä toimi niinkuin pitäisi. Minun kanssani samanpainoiset kuskit pyyhälsivät pystymmässä asennossa maantiepyörillä ohi, kun itse koetin lasketella aeroasennossa. Ei siinä kuitenkaan muuta voinut, kuin jatkaa matkaa.
Noin 60 kilometrin jälkeen jalat tuntuivat hieman aukeavan ja keho alkoi heräilemään töihin. Onneksi näissä kisoissa matkaa riittää… Fiilistä paransivat iloiset kannustajat ja kauniin maalaismaisemat. Huoltopisteitä oli alle 20 kilometrin välein eli yhdellä juomapullolla pärjäsi mainiosti. Itselläni vähäiset aeroasennossa vietetyt kilometrit alkoivat tuntua inhottavana päänsärkynä jo alle puolimatkassa. Aluksi epäilin nestehukkaa, mutta kun särky aina nousuissa pystyasentoon noustessani helpotti, tajusin sen niskan jännityksestä johtuvaksi. Toinen haaste oli satula, jolla olin ehtinyt ajaa vain yhden lenkin ja pyöräilyhousut, jotka olivat väärästä kohtaa topatut asentooni nähden. Toisella kierroksella pienikin kuoppa tai asennon vaihto sai värähtämään kivusta ja hiertymät olivat melkoiset.
Kuuden tunnin pyörittelyn jälkeen saavuin viimein vaihtoalueelle ja pyöräilyosuus oli tehty. Kaikkien vaikeuksien jälkeen 30 km/h keskari oli kuitenkin ihan tyydyttävä, vaikka ihan sitä ollutkaan, mihin olisin täysin terveenä ja kunnolla pyörivillä kiekoilla pystynyt.
Niin, ne kiekot. Kun Suomeen palatessani vaihdoin omat aerokiekkoni pyörään, ero rullaavuudessa oli kuin yöllä ja päivällä. Lainakiekot olivat aivan huiput, mutta ilmeisesti 25mm takakumi silti hankasi pyörän rakenteisiin, kun painoa tuli päälle. Vapaasti takarengasta pyörittäessä kiekko näytti pyörivän, mutta kuskin kanssa ei. Mitä tästä opimme: älä tee enää ikinä näin tyhmiä viime hetken säätöjä! Ei ole kivaa huomata jälkikäteen pyöräilleensä 180 km jarru päällä…
Juoksu
Jos T1 oli nopea, sujui myös T2 erittäin vauhdikkaasti. Vapaaehtoiset koppasivat pyöräni lennosta heti viivalla ja vaatteiden vaihdossa avustaja taas purki ja pakkasi kassiani. Olin niin pöllämystynyt ja sekaisin pyöräilyn jälkeen, ettei ajatus pysynyt ihan supertehokkaan avustajani mukana. Ensin unohtui vaseliini kassin pohjalle ja jouduin sitä uudelleen etsimään. Kun luovutin kassin vapaaehtoiselle, tajusin hetken päästä unohtaneeni suolan pussiini. Tietenkin pussini oli päätynyt jo isoon läjään ja sieltä sitten vapaaehtoiset alkoivat sitä uudelleen etsimään. Keli oli todella helteinen (+30 ja yli) ja tiesin, että suolapussini on minulle elintärkeä, jotta pääsen maaliin. Onneksi vapaaehtoiset olivat löytäneet pussini vessakäyntini aikana ja pääsin juoksuun. Muutama ylimääräinen minuutti vaihdossa kuitenkin tuhraantui.
Juoksureitti kulki kanavanrantaa pitkin poikin ja kävi aina välillä tekemässä pienen pistolenkin jossain kylässä. Reitti koostui yhdestä kierroksesta, joskin aika monessa kohdassa kilpailijat juoksivat vastakkain ja toisten kannustaminen onnistui näin ollen hyvin. Jalat tuntuivat kulkevan yllättävän hyvin alussa ja tiesin selvittäväni tieni maaliviivalle. Muutaman kilometrin jälkeen rinta / pallea kuitenkin kramppasi ikävästi, sen jälkeen vatsa ja seuraavat viisi kilometriä olivat vähän kaksinkerroin juoksemista. Pystyin kuitenkin pitämään tasaisen kilometrivauhdin koko ajan (noin 5.20-5.45) ja vaikka annoin itselleni luvan aina kävellä huoltopisteillä ja tankata rauhassa, kokonaisjuoksuaika oli silti helle huomioon ottaen ihan siedettävä, 4h.
Välipusu parhaalle kannustajalle
Juoksutekniikkaan keskittyminen kannatti taas kerran. Etenkin viimeisillä kilometreillä sain paljon kommentteja yleisöltä, kuinka kevyeltä ja hyvältä juoksuni (muka) näytti. Ei se välttämättä ihan kevyeltä tuntunut, mutta pystyin kuitenkin vielä kiihdyttämään loppua kohden ja alittamaan 11,5 tunnin rajan.
Aamun epäusko ja epätoivo vaihtui onnellisuuteen, kun kaarsin viimeistä kilometriä kohti kilpailukeskusta ja siellä odottavaa maalisuoraa. Muistin kerrankin tuuletella, heitellä yläfemmoja yleisön kanssa ja nautiskella tehdyn työn tuloksista. Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11 tuntia 29 minuuttia, johon olin olosuhteisiin nähden oikein tyytyväinen. Nyt se oli tehty!
Kisan jälkeen
Hassua, mutta totta. Oloni oli kisaa seuraavana päivänä huomattavasti parempi, kuin kisaa edeltävinä päivinä. Flunssan jämät jäivät siis reitille ja lihaksetkin tuntuivat yllättävän vetreiltä. Supermahtavat kannustusjoukkoni olivat taas kullan arvoisia! Teemukin jaksoi koko päivän hienosti ja taputti ja heiaheiasi asiaankuuluvasti, 1,5-vuotiaan tarmolla. Edellisessä elämässäni olisin kisan jälkeen jäänyt lepäilemään ja hengailemaan rauhassa, mutta nyt pieni ikiliikkuja ja nahkavekkari piti huolen siitä, ettei liikaa tarvinnut olla paikallaan. Aktiivista palautumista siis… No, tämä palautumismetodi näytti toimivan, sillä jo parin päivän päästä olo tuntui pientä pohjejumia lukuun ottamatta jo aika normaalilta.
Challenge Roth, plussat ja miinukset
Yleisö, jotka oikeasti ovat tulleet juuri tätä tapahtumaa varten kannustamaan
Suuri joukko vapaaehtoisia, jotka oikeasti tekivät kaikkensa kilpailijoiden eteen
Lämminhenkinen tunnelma, ystävällisyys
Erittäin sujuvat järjestelyt
Fokus kilpailijoissa ja kisassa, ei brändissä ja myytävässä tavaramäärässä
Kannustajien huomioiminen erillisillä ohjeilla, helistimillä ym
Erittäin nopeat ja sujuvat vaihdot (tai siis mahdollisuus siihen)
Pyörähuoltopisteitä reitin varrella ja lisäksi pari kiertävää huoltoautoa, joista sai suoraan mm. uuden kiekon alle
Juoksureitillä paljon hiekkatietä ja reitti on tasainen
Hyvä maalihuolto
Ruuhkaa lähtöpaikan liikenteessä lauantaina ja kisa-aamuna, pitää olla paikalla todella hyvissä ajoin
Hieman tylsä juoksureitti, joskin tasainen ja sujuva
Tämän vuoden Finisher-paidan ruma väritys
Summa summarum
Kun vertaan Rothia ja Zurichin Ironmania, jossa Jussi kisasi viikko oman kisani jälkeen, kallistuu vaakakuppi selkeästi Rothin puoleen. Vaikka Ironman-kisoissa on oma gloriansa ja brändi on toki rakennettu hienosti, tuntuu hypetys välillä jo hieman yliampuvalta. Rothissa kaikki oli rakennettu kilpailijan kokemus edellä, käytännön asioihin keskittyen. Zurichissa toki oli upeat puitteet, Ironman-radio soi kisapaikalla, krääsää oli joka lähtöön myynnissä ja järjestelyt olivat toimivat, mutta… huoltopisteitä oli huomattavasti vähemmän, Jussi sai puolikkaita pullollisia juomaa, kannustajia oli huomattavasti vähemmän, vaikka oltiin isossa kaupungissa ym. Makuasioita toki nämäkin, mutta ei Rothilla turhaan ole legendan mainetta.
Tätä kirjoittaessani takana on jo myös toinen Challenge-sarjan kilpailu, Challenge Turku, joka kisattiin viime sunnuntaina. Kirjoitan myös tuosta kilpailusta raportin pikapuolin.
Rothin kilpailua voi vielä fiilistellä oheisen hienon videon kautta. Kiitos kaikille kannustuksesta ja myötäelämisestä!
Ravitsemuskeskustelu on kiihtynyt sosiaalisen median kautta taas aivan uusiin sfääreihin. Hiilarit, maito, kookos, rasvat, superfoodit… ruoka puhuttaa. Karppauksesta on vähin äänin siirrytty muihin uskontoihin ja tietyt ”asiantuntijat” liputtavat omia ruokavalioitaan ja syyttävät virallisten ravitsemussuositusten laatijoita salaliitoista. Itse olen niin kyllästynyt koko keskusteluun, etten jaksa enää kaikkien vouhottajien kommentteja edes lukea. Ruokakeskustelussa nousee muutama asia ylitse muiden, joihin kuitenkin haluan puuttua:
Oikeiden asiantuntijoiden lyttääminen. Se, että joku on elitarviketieteiden tohtori, edellyttää pitkää opiskelua ja tutkimusta. Siihen ei riitä omilla asiakkailla tehty ”empiirinen tutkimus”. Itse arvostan laadukasta tieteellistä tutkimusta ja peräänkuulutan myös sivistynyttä keskustelua. Sosiaalisessa mediassa kärkevien mielipiteiden laukominen on helppoa ja ruoka herättää jostain ihmeen syystä järjetöntä raivoa. Miksi ihmiset hanakasti kyseenalaistavat elintarviketieteiden tohtorin ammattitaidon ja motiivit, mutta eivät esimerkiksi syöpätutkimusta tekevän lääkärin?
Mikael Fogelmholmin haastattelu tuo esiin keskustelun raadollisen puolen. Pelottavaa keskustelun agressiivisuudessa on se, että monet ravitsemuksen asiantuntijat eivät enää uskalla antaa haastatteluja: ”Tiedän, että on aika paljon ravitsemusasiantuntijoita, esimerkiksi ravitsemusterapeutteja, jotka ovat alkaneet kieltäytyä haastatteluista. Se kaventaa niiden ihmisten lukumäärää, jotka uskaltaa näihin asioihin ottaa kantaa.”, Fogelholm toteaa Ylen haastattelussa. Kun korkeakoulutetut ravitsemusterapeutit vaikenevat, itseoppineet ”ideologiaravintoasiantuntijat” saavat lisää ääntä kuuluviin.
Ravitsemussuositusten pakkomielteinen kieltäminen ja kärjistäminen. Tuntuu, että jotkut kommentoijat elävät toista murrosikäänsä ja haluavat periaatteen vuoksi olla kaikesta eri mieltä. Ravitsemussuositukset perustuvat tieteelliseen tutkimukseen eikä niitä laadita hetken trendien mukaan.
Ravitsemussuositusten mukaan voi syödä erittäin monella eri tavalla. Itse en esimerkiksi syö gluteiinia (en ollakseni trendikäs, vaan siksi, ettei vatsani vaan siedä ohraa, vehnää eikä ruista) enkä lihaa, mutta perustan silti oman ruovalioni ravitsemussuositusten pohjalle. Mielestäni suositusten tärkeimmät asiat ovat kasvisten määrä, kuidun määrä, rasvan laatu ja punaisen lihan käytön rajoittaminen. Tämä antaa jo aika paljon liikkumavaraa. Ketään ei väkipakolla pakoteta syömään kilokaupalla leipää päivittäin tai juomaan litroittain maitoa ruokajuomana. Järjen käyttö on sallittua. Jos ruisleipä aiheuttaa toistuvasti vatsavaivoja, ei sitä väkisin tarvitse syödä.
Vastuu omasta terveydestä. Kaikkien ihmisten ei tarvitse eikä kannatakaan syödä samalla tavalla. Jo eri kulttuurit määrittävät pitkälti sitä, mitä syömme. Riittävä vitamiinien ja kivennäisaineiden saanti on kuitenkin terveytemme kannalta tärkeää. Jokainen ihminen on vastuussa omasta terveydestään ja pystyy järkevällä, terveellisellä ruokavaliolla ennaltaehkäisemään monia kansantauteja. Ruokavalio ei ole loppupeleissä täysin oma asia. Veronmaksajana maksan joka päivä jonkun toisen ravintovalintojen aiheuttamista seurauksista.
Kaikkien personal trainereiden vetäminen samaan lokaan. Jos muutama PT julistaa omaa vahvasti ravitsemussuositusten vastaista ideologiaansa, ei se tarkoita sitä, että kaikki PT:t kuuluvat samaan jengiin. Olen itse PT-koulutukseni ja liikunnan ammattitutkinnon myötä saanut kattavan peruspaketin ravitsemuksesta ja erityisesti urheiluravitsemuksesta. Tämän lisäksi olen kouluttanut Olli Ilanderin (yksi Suomen johtavia urheiluravitsemuksen asiantuntijoita) opissa FAF Nutrition Coachiksi. Tuossa koulutuksessa syvennettiin urheiluravitsemuksen osaamista. En nosta itseäni ravitsemusterapeuttien yläpuolelle, sillä heillä on ravitsemuksesta minua pidempi koulutus ja sen myötä myös laajempi osaaminen.
Olen työskennellyt pitkään kestävyysliikunnan valmentamisen ja ravitsemuksen parissa ja saanut paljon hyviä tuloksia aikaan asiakkaitteni kanssa. Kenenkään kanssa emme ole kokeilleet mitään ihmedieettejä tai poikenneet ravitsemussuositusten luomasta perustuksesta. Kenenkään kohdalla en ole myöskään koettanut leikkiä lääkäriä ja lähtenyt hoitamaan sairauksia ruokavalion avulla – enkä aio tehdä sitä jatkossakaan. Omaa työtäni on auttaa ihmisiä voimaan hyvin, treenaamaan järkevästi ja syömään terveellisesti. Ruoka on yksi, joskin tärkeä, osa kokonaisuutta, mutta pelkästään ruokavalion avulla ei tehdä ihmeitä.
Ruokailu voisi olla iloinen asia. Miksi teemme siitä niin vaikeaa? Itselleni ruoka on polttoaineen lisäksi nautinto ja usein myös sosiaalinen tapahtuma. En syö aina täydellisesti, mutta pyrin perusjärkeviin valintoihin arjessani. Lapseni syö aika usein purkkiruokaa erilaisilla tuoreilla kasviksilla höystettynä – iloisena ja hyvällä ruokahalulla. Tästäkin kai joidenkin ideologioiden mukaan pitäisi varmaan kantaa huonoa omaatuntoa, mutta enpä viitsi.
Olen kokenut elämänvaiheen, jolloin koko elämä pyöri ruoan, sen ajattelemisen ja tiukkojen sääntöjen ympärillä. Enää en halua. Älkää ihmiset tehkö ruokailusta liian vaikeaa. Hyvää ruokahalua!
Johanna
P.S. Tämän sivun kommenttien moderointi on tiukkaa eli ei kannata tuhlata aikaansa kiukkuisen kommentin kirjoittamiseen – sitä ei nimittäin julkaista 😉
Valkoista kultaa, ihan parasta! Kun monet tuskailivat viikko sitten sakeaa lumipyryä, itse olisin halunnut hyppiä riemusta. Vihdoinkin kunnolla lunta.
Olin menossa pitämään illalla triathlonvalmennusta ja treenin teemana oli juoksu, mäkivedoilla ja -loikilla höystettynä. Kun treeni oli alkamassa, kohtasimme aika monta epäuskoista ilmettä. Ihanko tosissaan me olemme menossa ulos juoksemaan? Moni oli pitänyt jo aivan varmana, että treeni muutetaan joksikin muuksi.
Todellisuudessa saimme tehokkaan, hyödyllisen ja ennen kaikkea todella hauskan treenin tehtyä. Pakkasta ei ollut liikaa, mäki oli jossain vaiheessa aurattu, ja luminen pinta vaimensi askelta juuri sopivasti. Luonto oli kauneimmillaan. Päätimme hyödyntää täydellistä treenimaastoa ja tehdä harjoituksen lopuksi vielä vetoja umpihankeen. Lunta oli melkein polveen asti ja se pöllysi ihanasti spurttaillessamme tasaisen nurmialueen laidasta toiseen. Toistin umpihankivedot vielä seuraavana aamuna, kun olin pitämässä treeniä erään toisen yrityksen porukalle. Siellä ulkomaalaiset vahvistukset katsoivat ensin hieman epäuskoisesti, kun osoitin juoksupaikan, mutta innostuivat sitten täysillä mukaan.
Moni kokenutkin juoksija pelkää talvea aivan turhaan. Luminen pinta pehmentää asvalttitiet mukaviksi ja eikä pakkaslumi ole edes liukasta. Lumessa juoksun voi ottaa myös tekniikkaharjoittelun kannalta; Lumeen tallautuneet pienemmät polut pakottavat lyhentämään askelta, käyttämään aktiivisesti nilkan pieniä lihaksia, aktivoimaan keskivartaloa ja kehittävät näin koordinaatiota.
Pakkanen taas on pukeutumiskysymys: juostessa harvoin tulee kylmä, mutta kovalla pakkasella on tärkeää muistaa oikeaoppinen kerrospukeutuminen (=hengittävät kerrokset, ei puuvillaa väliin), hyvät, lämpimät hanskat, kaulaa suojaava buffi ja lämmin, mutta hengittävä pipo. Oikein kovalla pakkasella (enemmän kuin -15) ei toki enää kannata tehdä hengityselimistöä liikaa kuormittavia harjoituksia, mutta peruslenkit onnistuvat kyllä kovemmallakin pakkasella.
Lumi tarjoaa myös loistavan alustan suojuoksun tapaiselle treenille, jossa kehitetään sekä lajinomaista voimaa, että hapenkuljetuselimistöä. Hyvän verryttelyn jälkeen tehdyt vedot umpihankeen ovat paitsi hauskoja, myös tehokkaita. Vetojen määrään ja mittaa voi säädellä harjoituksen tarkoituksen ja paikan mukaan, mutta esim. 1-2 minuutin vedot aktiivisella kävelypalautuksella toimivat hyvin. Muuhun harjoitukseen voi hyvin yhdistää lyhyitä, 50-100 metrin spurtteja. Hangessa polven nostaminen korostuu ja keskivartalo joutuu myös kunnolla töihin. Paikan valinnassa kannattaa suosia mahdollisimman tasaisia alustoja, esimerkiksi nurmi- tai hiekkakenttiä.
Hiihto on tietenkin talvilajien ykkönen, siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa. Älkää linnoittautuko sisään, vaan antakaa talvelle mahdollisuus. Lumen narskuminen lenkkarin alla on yksi kauneimmista äänistä.
Ensimmäinen vuosi äitinä on nyt vierähtänyt ohi. Tilastoina se piti sisällään 653 treenituntia, tuhansia yöherätyksiä, tuhansia vaihdettuja vaippoja, tuhansia minuutteja imetystä, itkua, naurua, onnea, huolta, toivoa, toivon menetystä, kilpailuja, asiakastapaamisia, juoksukouluja, triathlonkouluja, ohjattuja tunteja ja pienen ihmisen uuden oppimisen seuraamista. Vain muutamia asioita luetellakseni.
Tartun ensin tuohon 653 treenituntiin. Tämä määrä on n. 200 tuntia vähemmän, kuin aiempina vuosina eikä edelleenkään pidä sisällään normaalia hyötyliikuntaa. Koska tein viime vuonna huomattavasti normaalia vähemmän lenkkejä pt-asiakkaitteni kanssa, on työliikunnan määrä viime vuoden osalta pienempi kuin yleensä.
Viime vuosi oli hyvä ja ainutlaatuinen: sain treenata, tehdä töitä ja nauttia pienen pojan hoitamisesta. Omat työni ja treenini mahdollistivat myös sen, että pojallamme on alusta asti ollut kaksi tasavertaista vanhempaa. Vuosi ei ollut kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista ja vaikeitakin hetkiä mahtui mukaan. Jos nyt eläisin viime vuoden uudelleen, niin mitä tekisin toisin? Tai mitä vinkkejä antaisin naisille, jotka ovat juuri synnyttäneet ja miettivät palaamista harrastustensa pariin?
Neuvo 1:Anna itsellesi aikaa. Omalla kohdallani sovitut työt loivat paineen sille, että olisi pitänyt olla heti kunnossa synnytyksen jälkeen. Kukaan muu ei tätä varmasti samalla tavalla odottanut, mutta itse olin itseni pahin piiskuri. En ehkä osannut kuvitella sitä, miten raskaskin kokemus synnytys voi olla, vaikka fyysinen kunto olisi raskauden loppuun asti ollut erinomainen. Noin kahdessa viikossa pahimmat kivut hellittivät, ja kun pääsin liikkeelle, paraneminen oli nopeaa, mutta muistan kyllä ajatelleeni kotiuduttuamme, että en varmaan ikinä enää palaudu ennalleni.
Pahin ongelma oli juoksu. Jos en olisi töiden takia joutunut juoksemaan, olisi ollut järkevää unohtaa koko puuha ainakin pariksi kuukaudeksi. Jalat kyllä toimivat ja sinänsä juoksu tuntui kevyeltä, mutta koska lantionpohja rävähti synnytyksessä kokonaan, joka lenkki sujui pissat housussa. 15 asteen pakkasessa tuo on erityisen ikävää… Kirjoitan tästä siksi, että vaivasta vaietaan turhaan ja liian moni nainen vain kärsii häpeillen, eikä välttämättä etsi vaivaan apua. En minäkään voinut mennä miesvaltaisissa juoksukouluissa kailottamaan, miksi nyt joudun vähän himmailemaan tai miksi ryntäilen vessaan joka välissä. Polvivaiva olisi ollut paljon hyväksyttävämpi syy. Purin hammasta ja itkin kotimatkan. Itse löysin hyvän fysioterapeutin, jonka avulla vähitellen pääsin vaivan kanssa eteenpäin. Monella lenkillä kyyneleet valuivat hervottomasti ja mieheni sai kestää aikamoista itseinhoista kitinää (pointsit hänelle lohduttamisesta). Vähitellen paraneminen edistyi ja puolen vuoden päästä olin jo maratonilla. Tämä vaati kuitenkin aika paljon töitä ja ennen kaikkea henkistä kestävyyttä.
Kun lapsi syntyy, huomio kiinnittyy luonnollisesti vauvaan. Vanhemmat ovat haltioissaan uudesta tulokkaasta ja niin ovat isovanhemmat ja ystävätkin. Liian usein äiti vaan unohdetaan alkuhärdellissä täysin. Oma lähipiirimme toki huomioi hienosti sen, että olin itsekin toipilas, mutta monesti tämä myös unohtuu. Synnytys on joskus (suhteessa) hyvinkin helppo, mutta se voi olla myös raskas kokemus. Vaikka itselleni ei jäänyt mitään traumoja tapahtuneesta, oli kokemus kuitenkin raskas. En ole ikinä ennen elämässäni ollut yhtä kipeä ja heikko. Koin itseni raadelluksi, revityksi ja viimeisetkin viehättävyyden rippeet valuivat kirjaimellisesti maahan. Neuvo 2:Puolisot ja läheiset: muistakaa ihailla myös äitiä ja tukea häntä oman kehon myllerryksessä!
Kuten sanoin, paraneminen pahimmasta tapahtui nopeasti, mutta koska oma kroppani on työkaluni, minun oli vaikeaa hyväksyä se, ettei keho ollutkaan heti entisensä synnytyksen jälkeen. Vaikka kesän lukuisat kilpailut menivät hyvin ja uusia ennätyksiäkin syntyi, vasta nyt vuoden jälkeen voin sanoa, että suorituskykyni alkaa olemaan sitä, mitä se oli ennen raskautta. Ulkoisesti kroppa ei ole sitä vieläkään: en tiedä tuleeko vatsani ikinä enää olemaan niin timmi, mitä se oli ennen raskautta, mutta nyt ehkä hyväksyn tilanteen jo hieman paremmin. Jos nyt eläisin uudelleen viime vuoden tammikuuta, vaatisin itseltäni hieman vähemmän.
Oma identiteettini on rakentunut vahvasti liikunnan ja treenaamisen ympärille ja liikunta oli myös paras keino minulle saada otetta uudesta elämäntilanteesta. Vauva oli 1-2 viikkoa, kun olin kuntosalilla. En siellä mitään sen kovempaa treeniä tehnyt, mutta paluu normaalien juttujen pariin auttoi henkisesti paljon. Neuvo 3: lähde heti liikkeelle myös yksin ja jätä vauva hetkeksi puolison hoiviin. Tässä voittavat kaikki.
En halua näistä kirjoittaa pelotellakseni, vaan rohkaistakseni. Vuosi pienen pojan äitinä on ollut parhain vuosi tähän asti. Olen toivottavasti ollut riittävän hyvä äiti ja samalla riittävän hyvä valmentaja, ohjaaja ja aviopuoliso. Äitinä en varmasti ole ollut lähelläkään täydellistä, mutta eipä tuo lapsemme nyt kovasti näytä kärsivän siitä, että joutuu syömään purkkiruokaa hiihtomajan pukkarissa.
Tänä vuonna aloitan taas blogini pitämisen säännöllisesti (siis säännöllisemmin, kuin pari kertaa vuodessa…). Kaikki tekstini eivät todellakaan tule käsittelemään lapsijuttuja eli älkää säikähtäkö tätä ensimmäistä postausta.
Rakkaat lukijat, en viitsi enää pahoitella sitä, että kirjoittelen blogia aivan liian harvoin. Tyydyn vain toteamaan, että olen priorisoinut treenit, en blogin päivittämistä.
Toki kevät oli myös aika hektinen töiden osalta ja lastenvaunut vaihtoivat kuljettajaa lennosta milloin minkäkin firman pihalla. Kaikki juoksu- ja triathlonkoulut saatiin kuitenkin kunnialla pidettyä, asiakkaat uusilla ennätyksillä maaliviivojen yli ja pt-asiakkaatkin pysyivät toimeliaina harjoitusohjelmiensa parissa (ja tekivät myös upeita kisasuorituksia). Nyt 8 kuukauden ikäinen poikamme pääsi töihin keväällä useaankin otteeseen mukaan ja otti tilanteet sopivalla rentoudella (=nukkui pääosin kärryssä ja nautti vauhdin hurmasta).
Vaikka kesä ei ehkä ollut kaikkein aurinkoisin, minulle aurinko paistoi, kun pääsin taas kisaamaan! Kausi meni yllättävän hyvin. En olisi viime joulu-tammikuussa uskonut, että ylipäätään pystyn enää ikinä istumaan pyörän selässä saati sitten tekemään ennätyksiä kesän kilpailuissa. Tässä (liian pitkiä) raportti kuluneesta kisakaudesta.
Vantaa Triathlon, sprintti aikaan 1.26.
Kisa meni kuntoa testaillessa. Uinti ihan ok, mutta pyöräosuudella vastatuuli hyydytti vauhtia yllättävän paljon. Juoksu mäkisessä maastossa on aina tappoa, mutta sain hyvin porukkaa ohiteltua ja olin lopulta oman sarjani kolmas. Kiva oli päästä jälleen kisaamaan ja Vantaalla Tri For Funin järjestelyt ovat aina huippuluokkaa. Kisan jälkeen alkoikin sitten toinen tiukka vaihtoharjoitus: piti ehtiä vielä neljäksi häihin Tampereelle. Ei muuta kuin pikainen imetys, suihku, autoon, välipalaa autossa, meikki ja hiukset taidokkaasti moottoritiellä ja vaatteiden vaihto juhlapaikan parkkipaikalla vesisateessa nakuillen. Voisihan sitä toki helpommallakin päästä 😉
Paavo Nurmi maraton aikaan 3.41.
Ensimmäinen maraton sitten pojan syntymän eli 6 kuukautta synnytyksestä. Lähtö oli hässäkkää, imetin vielä 15 min ennen starttia, geelit olivat hukassa, vessassa käymättä, vaseliinit laittamatta… Huolehdin, että juoksutiimini jäsenet pääsevät lähtöön ja itse jätin näppärästi kaiken viime tinkaan. No alkuverryttely tuli siis hoidettua imettäen ja siitä suoraan lähtökarsinaan. Tiesin, että normaaleja kilometrivauhteja en vielä pysty kisassa pitämään eli normaalia reilusti hitaampi aika oli ihan odotettu. Eka kierros sujui ihan hyvin, mutta kun toiselle kierrokselle sai lähteä ihan yksin taivaltamaan kaikkien muiden juoksijoiden jäädessä juhlimaan puolimaratonin maaliinpääsyä, hiipui sekä vauhti, että myös vähän motivaatio.
Puolimaratontapahtumana Paavo Nurmi on hauska, mutta maratonin saa kyllä juoksennella aika yksin. No, olin kuitenkin iloinen, että pystyin maratonin juoksemaan ja viikonlopun pääasia oli, että juoksutiimini Team Tahto menestyy 🙂 Uusia ennätyksiä syntyikin useita ja niitä juhlittiin illallisen merkeissä.
Joroinen, puolimatka aikaan 5.22. (uusi PB)
Joroisten kisa alkoi tuttuun tapaan imetyksellä… ja siitä mahdollisimman myöhään lähtöpaikalle. Aurinko helli ja keli oli muutenkin kohdillaan. Tuttuja Joroisilla on aina niin paljon, että muutaman metrin siirtyminen paikasta toiseen vie yllättävän paljon aikaa. Oli kyllä aivan mahtavaa päästä itse kisaamaan, viime vuonna kun joudun tyytymään kannustajan rooliin.
Uinti meni hirveässä ruuhkassa rimpuillessa, mutta kuitenkin ihan ok aikaan (35.05). On muuten aivan älytöntä ja epäreilua, että kaikki naiset tungetaan yhteen lähtöön, jolloin lähtöryhmä kasvaa ihan suhteettoman suureksi moneen muuhun ryhmään nähden. Vielä, kun naiset joutuvat lähtemään viimeisten lähtöryhmien joukossa, tulee jo saaren kohdalla vastaan aiempien lähtöjen hitaita uimareita. Ja loppumatkastakaan ei helpota, sopasta löytyy tuolloin jo monien aiempien lähtöjen porukkaa. Vinkvink järjestäjät, naisia sorsitaan tässä! Homma on ehkä toiminut silloin, kun naisosallistujia oli kourallinen, muttei enää…
Pyöräilyssä oli ruuhkaa ja hieman oli toisilla peesaussäännöt (ja etenkin ohitussäännöt) hukassa, mutta ihan hyvän pyöräilyn sain aikaan. Uudet kiekot ja uusi takapakka ehkä toivat lisää vauhtia tai antoivat ainakin itseluottamusta lisää, sillä Rantasalmella kääntöpaikalla keskari näytti alkumatkan osalta muistaakseni 33 km/h. Keli oli mainio ja ensimmäistä kertaa kunnolla nautin pyöräilystä kisassa. Tuntui, että virtaa riittää ja vain viimeisellä kympillä vastatuuli ja ylämäet hidastivat vauhtia. Pyöräilyn selvitin ajassa 2.47, mutta ilman lopun hidastumista 2.45 olisi ollut ihan realistinen. Keskariksi sain 32,4 (ja jälkeenpäin ajateltuna aika kevyellä tuntumalla).
Juoksu on yleensä ollut minulle lajeista tavallaan helpoin, vaikka ainahan se kahden muun lajin jälkeen pahalta tuntuu. Joroisilla juoksu oli kuitenkin aika tuskaa mahakrampin takia. Vatsalihakseni eivät vielä raskauden jäljiltä ole ihan täydessä iskussa ja pitkissä suorituksissa luultavasti sisemmät vinot vatsalihakset alkavat krampata. Ei muuten ole kiva tunne. Eka kierros meni taistellessa, tokan lopulla vähän helpotti ja lopussa pystyin jo vähän kirimään. Olin todella tyytyväinen tuohon 5.22. aikaan ja muistin jopa tuulettaa 🙂 Maalissa odotti mummin seurassa hyvin viihtynyt, onnellinen, mutta nälkäinen poika. Joroisilla tunnelma oli taas kohdallaan ja tuttuja oli hurjasti sekä kannustamassa, että kisaamassa. Suurkiitos kaikille tsempeistä!
Kuopio Triathlon, perusmatka aikaan 2.34 ja Naisten kuntosarjan voitto
Kuopiossa olin työreissulla. Vuoden projekti saatiin päätökseen, kun EY Triathlon Clubin osallistujat ylittivät itsensä ja maaliviivan. Suurelle osalle kyseessä oli ensimmäinen triathlonkilpailu ja suoritukset olivat huimia. Kisasin itse aamulähdössä valmenettavien mukana ja omalta osaltani kisa meni oikein hyvin.
Lähdön tunnelmaa. Kuva: Ilkka Järvimäki
Uinnissa (27.41) lähdin vasemmasta reunasta ja sain uida hyvin omaa linjaani. Uinti sujui rennosti ja suunnitellusti. Pyöräily tuntui tukkoiselta ja uinnin aikana tullut sadekuuro hidasti alamäkien ja tiukkojen mutkien ajoa ensimmäisellä kierroksella. Kuopiossahan ajetaan perusmatkalla neljä pyöräkierrosta ja kierros sisältää paljon tiukkoja mutkia sekä mäkiä ja uutuutena myös mukulakivipätkiä. Aika-ajoasennossa saa posotella vain aika lyhyitä pätkiä eli mikään ennätysvauhtien kisa tuo ei ole. Sain pyöräilyyn lähtiessäni kuulla olevani toinen nainen ja sainkin edellä menevän naisen kiinni jo ensimmäisen kierroksen kääntöpaikalla. Johtoasema toi lisää taistelutahtoa ja muutaman kierroksen jälkeen pyörä alkoi kulkea vähän paremmin. Vaihtoon saavuin ajassa 1.14 ja keskari oli kellon mukaan 31.6.
Pyöräosuudelle lähdössä. Kuva: Ilkka Järvimäki
Juoksussa lähdin matkaan valmennettavan kanssa yhtä matkaa ja koetin epätoivoisesti pitää yllä järkevää vauhtia 😉 Jussi huusi tien varressa, että olen toinen nainen juoksussa. Tätä hieman ihmettelin, sillä en tiennyt että edelläni menisi ketään. Koetin siis epätoivoisesti pitää vauhtia ja saada kärkeä kiinni. Toiselle kierrokselle lähtiessäni näin pyörän, joka ajaa kilpailun johdossa olevan edellä. Kesti vähän aikaa tajuta, että pyörä odottelikin minua ja lähti ajamaan edessäni. Se Jussin ensimmäisenä pitämä tyyppi olikin ollut sprintin osallistuja. Toinen kierros meni sopivan tuskaisesti vauhtia ylläpitäen ja valmentajien kanssa yläfemmoja reitillä heitellen. Elämäni ensimmäistä kertaa sain juosta voittajana maaliin, vieläpä maalivaatteen läpi. Kylläpä tuntui kivalta! Juoksuajaksi tuli 47 minuuttia.
Maalissa herätin taas hilpeyttä imettämällä – no, poika on onneksi tottunut piknik-ruokailuihin ja kun nälkä on kova, ei äiti ehdi välillä lähteä mihinkään suihkuihin tai muualle. Jälkeenpäin hieman harmittelin, etten ollut kisannut iltapäivän sm-sarjoissa. Olisin näköjään voittanut oman sarjani sm-kullan kirkkaasti. No, tärkeintä oli kisata yhdessä valmennettavien kanssa ja nauttia samasta fiiliksestä heidän kanssaan. Iltapäivä sujuikin sitten muita lähtöjä katsoessa ja Jussia kannustaessa.
Maalissa haastateltavana. Kuva: Ilkka JärvimäkiParas kannustaja!
Turku Triathlon Weekend TTW, puolimatka aikaan 5.19 (uusi PB taas)
Triathlonkauden päätti Turku Triathlon Weekend 16.8. Olimme ensin lauantaina kannustamassa porukkkaa sprintissä ja samalla auttamassa juoksureitillä liikenteen ohjauksessa. Ensimmäistä kertaa järjestetty kilpailu onnistui hienosti, ja keli aurinkoinen ja lämmin keli oli mitä parhain.
Moni kauhisteli etukäteen Aurajoessa uintia, niin myös minä. Kun joukko triathlonisteja laskeutui jokeen, fiilis kuitenkin muuttui täysin. Täytyy sanoa, että tämän kilpailun uintiosuus oli kesän hauskin! Oli hieno fiilis uida isojen laivojen vieressä, ihastella Suomen Joutsenta alhaalta päin ja nauttia yleisön kannustuksesta. Suunnistaminenkin oli normaalia helpompaa, sillä joen muurit ohjaavat kyllä nopeasti oikeaaan suuntaan. Uinti sujui ehkä hieman liiankin rennolla fiiliksellä 34 minuuttiin ja nousin vedestä heti Alexin jälkeen. Jussi oli noussut minua muutaman sekuntin aiemmin ja ehdimme nähdä vaihtopaikalla.
Kuva: Jape VirtanenUinnin lähtö lauantain sprintissä.Aurajoessa on hyvä uida! Kuva: Jape Virtanen
Pyöräilyssä suunnattiin ensin pieni lenkki kohti Pansiota ja sen jälkeen jatkettiin matkaa Tku-Hki moottoritielle. Moottoritiellä pyöräily oli kyllä kokemus sinänsä. Liikenteenohjaus sujui mallikkaasti ja autot pysyivät kiltisti omalla kaistallaan pyöräilijöiden käyttäessä moottoritien sisempiä kaistoja. Reitillä ajettiin neljä kierrosta moottoritiellä aina Kupittaan ja Raadelman kohdilla kääntyen. Aluksi ajattelin, että nyt kyllä jää pyöräilyvauhti surkeaksi. Kääntöpaikalla kuitenkin tajusin, että alkumatka oli ollut loivaa ylämäkeä ja vastatuulta, takaisin sujui huomattavasti vauhdikkaammin. Motarilla pyöräily ei ollut ihan niin nopeaa, kuin ennakkoon ajattelin: asvaltti oli aika karkea ja vastatuuli teki omat hidasteensa. Energiatäydennys ei mennyt ihan nappiin ja vatsa alkoi sattua kesken pyöräilyn. Sain kuitenkin ihan ok pyöräilyvauhdin alle ja ajaksi tuli 2.48. Lopussa jouduin jonoon, jota en viitsinyt lähteä enää ohittamaan ja se toi ainakin minuutin lisää aikaan.
Juoksu tuntui aika vaikealta jälleen kerran. Jalat kyllä jaksoivat, mutta koska energiat eivät oikein olleet imeytyneet, oli olo aika huono ja matkanteko taistelua. Neljä kierrosta Aurajoen rannoilla tuli kuitenkin kierrettyä (aika 1.51) ja yllätyksekseni ylitin maaliviivan uudella ennätysajalla 5.19. Olin ikäsarjani kolmas ja palkinnoksi sijoittujat saivat osallistumisen ensi vuoden TTW-tapahtumaan. Triathlonkesälle hyvänä loppuhuipennuksena olimme koko perhetiimi lavalla tuulettamassa, kaikki palkinnoilla.
Perhetiimi lähdössä. Kuva: Jape Virtanen
Kesä oli siis kaikin puolin onnistunut ja osoitus siitä, että pienen lapsen äitinäkin voi harjoitella, kilpailla ja jopa pärjätä. Vaikka pyörälenkit jäivät todella vähäisiksi, jokin pyöräilyssä tällä kaudella kuitenkin loksahti kohdilleen. Tarinoin tästä lisää erillisessä blogitekstissä.
Nyt viikko on mennyt flunssaa parannellessa, mutta vielä käännän katseen yhteen kilpailuun: Berliinin maratoniin syyskuun lopussa. Ennätysaikaa ei tosiaankaan ole luvassa, mutta innolla lähden juoksemaan lempimaratoniani. Sitä ennen pitää kuitenkin tehdä muutama täsmäharjoitus. Hyvää syksyn alkua kaikille!
Kevääni on täyttynyt pojan hoitamisen lisäksi niin tiukasti juoksu- ja triathlonkouluista, että kaikki muu on taas jäänyt… blogikirjoitukset mukaan lukien. Tiukan työputken katkaisi sopivasti hieman erilainen työ: perinteinen 2 viikon harjoitusleiri Mallorcalla, missä toimin yhtenä ohjaajista.
Täytyy myöntää, että tänä vuonna harjoitusleirille lähteminen vähän jännitti. Oma pyöräilykunto oli täysin arvoitus ja lisää jännitystä toi matkaseurueemme: ensimmäistä kertaa olimme lähdössä harjoitusleirille 4 kuukautta vanhan poikamme kanssa.
Jo pakkaaminen oli erilaista. Kun normaalisti olen hamunnut kaupoista matkaa varten energiapatukoita ja gluteiinittomia leipiä, nyt hamstrasin lisäksi vaippoja ja maitokorvikkeita. Myös pienen seuralaisen lomagarderobi piti saada kuntoon, Suomessa kun ei vielä ole ollut t-paidoille ja shortseille käyttöä. Uusi Tatonka (base camp -kassi) oli pakko hankkia ja matkatavaramäärä oli lopulta aika huikea. Lentomatka sujui kuitenkin yli odotusten, ja poika osoitti olevansa oikein hyvää matkaseuraa (toivottavasti myös muiden kanssamatkustajien mielestä).
Leiri meni kokonaisuudessaan oikein mallikkaasti. Kaksi viikkoa hurahti ohi suunnilleen tällä ohjelmalla:
7.00 Aamulenkki juosten rannalla
7.30-8 Aamuvenyttelyt
10.00 Lähtö päivän pyörälenkille
14-18 Paluu pyörälenkiltä
16.00 Juoksutreeni
19-22 Illallinen ja nukkumaan
Väleissä imettämistä, imettämistä, imettämistä, pusuttelua, palmun oksien katselua, tuulen ihmettelyä ja vaipanvaihtoa.
Mitäpä sitä ihminen muuta kaipaa, kuin treeniä, aurinkoa, ruokaa, hyvää seuraa ja unta? Tosin tuo viimeinen kohta jäi tällä leirillä vähän vähemmälle kuin ennen. Ja ei, en valvonut pitkään vaan olin usein jo ennen kymmentä sängyssä. Seurueen pienin matkustaja vaan piti huolen siitä, ettei leirielämä käynyt liian helpoksi. Ihmeesti sitä kuitenkin näköjään jaksaa, vaikka palautuminen ei ehkä unen aikana yhtä täydellistä ollutkaan, kuin normaalisti.
Oma kuntoni oli oikeastaan aika positiivinen yllätys. Olin ollut maantiepyörän selässä viimeksi viime vuoden heinäkuussa ja ehdin synnytyksen jälkeen polkea vain muutaman kerran trainerilla. Spinningejä ehdin toki ohjata useampiakin, mutta nuo lyhyet rypistykset eivät kuitenkaan ihan riitä monen tunnin lenkkeihin valmistautumiseen. Näköjään sain ylläpidettyä peruskestävyyspohjani kohtuullisen hyvin raskauden ajan ja myös synnytyksen jälkeiset vaikeammat viikot, sillä lenkit sujuivat yllättävänkin kevyesti. Viime kuukausien aikana olin päässyt onneksi jo pidemmille juoksulenkeille ja nuo lenkit talven hiihtolenkkien ohella osoittautuivat kullan arvoisiksi. Serpentiininousut kulkivat jopa kepeästi (jos näin voi sanoa loputtomilta tuntuvista nousuista) enkä hyytynyt heti tasamaillakaan.
Olen myös tyytyväinen siitä, että maltoin leirillä tehdä suurimman osan lenkeistä rauhassa, matalilla sykkeillä. Muutamat nousut poljin reippaammin omaa vauhtia ja toki reippaampia juoksulenkkejä mahtui viikkoihin mukaan. Oli mahtavaa päästä myös avoveteen uimaan ja jee, märkkärikin mahtui päälle. Treenileireillämme parasta on (hyvien treenien ja aurinkoisen kelin lisäksi) loistava porukka. Pääosa ihmisistä oli vanhoja tuttuja ja uudet tulokkaat solahtivat joukkoon nopeasti. Pyöräily ja juoksu yhdistävät kummasti. Loistavaa seuraa oli myös rakas aviomieheni, joka hoiti hienosti poikaamme ja ehti väleissä tehdä myös omat treeninsä.
Moni ihmetteli uutta tulokastamme, sillä viime leirillä en vielä kertonut olevani raskaana. Leiri konkretisoi omalta osaltani sen, kuinka paljon vuodessa voi tapahtua. Viime vuonna Mallorcalle lähtiessäni olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin ja olo oli kuin puulla päähän lyöty: sekoitus ihmetystä, epäuskoa, rakkautta, onnea, iloa, pelkoa ja epävarmuutta. Nyt elämä on muuttunut totaalisesti, mutta tavallaan ei kuitenkaan. Uusi perheenjäsen on tuonut tullessaan uuden rytmin ja herättänyt tunteita, joista en tiennyt mitään. Toisaalta elämämme on kuitenkin jatkunut treenien, töiden ja kavereiden näkemisen suhteen yllättävänkin paljon ennallaan emmekä ole hautautuneet kotiin vaippakasojen alle valittamaan. Pikku T nukkuu kärryissä tyytyväisenä äidin ja isän juostessa ja on tottunut saamaan maitonsa välillä vähän äidin hiellä höystettynä. Toki minäkin joudun kamppailemaan riittämättömyyden tunteiden kanssa, kun lähden illaksi pitämään juoksukoulua tai omiin treeneihini. Toisaalta ilman noita hetkiä isän ja pojan suhde ei välttämättä olisi yhtä hieno kuin nyt enkä varmasti olisi parempi äiti, jos luopuisin omista treenihetkistäni.
Näin äitienpäivän lähestyessä kannustan kaikkia antamaan äideille ja vaimoille parhaan lahjan: aikaa itsestä huolehtimiseen ja kuntoiluun! Ja tietenkin myös shampanjaa, mansikoita, hemmottelua, kivoja paketteja… 😉
Aurinkoista kevättä ja onnea tuleviin kisakoitoksiin!
Rakkaat lukijat, anteeksi, että jouduitte odottamaan tätä kirjoitusta. Muutama päivä ennen joulua kauan odotettu poikamme päätti saapua maailmaan ja saimme maailman parhaan joululahjan. Arki on siitä lähtien muuttunut aika tavalla.
Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen liikunnan osalta. Synnytystä edeltävänä päivänä tein vielä parin kilometrin uintitreenin ja päälle vesijuoksun eli liikkumaan pystyin hyvin loppuun asti. Heiaheian mukaan liikuin vuonna 2014 yhteensä 831 tuntia ja tässä ei ole mukana hyötyliikunta. Ihan hyvä määrä siihen nähden, että olin vuodesta 9 kuukautta raskaana. Juoksua tuli normaalia huomattavasti vähemmän, 162 kertaa, uintia taas normaalia enemmän, 95 kertaa, kehonhuoltoa 95 kertaa, voimaharjoittelua 60 kertaa ja loppuraskaudessa kävelylenkkejä treenimielessä 58 kertaa. Lisäksi toki pyöräilyä, spinningiä, joogaa, kahvakuulaa, hiihtoa, pari triathlonia…
Yli neljä kiloa painanut poika laittoi äitinsä sen verran lujille, että synnytyksen jälkeen ensimmäinen viikko meni toipuessa ja jo kävely muutaman korttelin ympäri tuntui urheilusuoritukselta. Pian kuitenkin pääsin taas elävien kirjoihin ja salille palasin alle 2 viikon kuluttua. Lihaskuntotreeni avasi jumittunutta ylävartaloani mukavasti. Ihanimmalta tuntui päästä hiihtämään pojan ollessa 3 viikon ikäinen: pitkästä aikaa sain antaa sykkeitteni nousta kunnolla ja painaa räkä poskella. Tekniikka oli vähän hukassa ja raskaalta tuntui, mutta kivaa oli!
Muuten olen nyt liikkunut tuntuman mukaan ja päässyt jo aika mukavasti treeneihin kiinni; Hiihtoa, sisäpyöräilyä, lihaskuntotreeniä, pitkiä kävelylenkkejä vaunuilla ja uintia kuuluu tällä hetkellä viikkoihini. Osallistuimme myös koko perheen voimin Turku Triathlon Weekendin viikonlopun mittaiselle harjoitusleirille ja pääsimme molemmat vuorotellen treenailemaan. Poika kuunteli selkeästi kiinnostuneena harjoitusleirin luentoja ja osallistui mallikelpoisesti illalliselle 😉 Mahtava juttu oli myös päästä ohjaamaan pitkästä aikaa spinningiä. Edellisen kerran olinkin ollut ohjaajan pyörän selässä elokuussa. Ainoa vielä takkuileva laji on se rakkain eli juoksu. Sen tarkemmin tässä nyt erittelemättä voin vaan todeta, että kroppani ei vielä kestä juoksun tärähtelyä.
Vielä olo ei toki ole samanlainen, kuin ennen raskautta ja olenkin päättänyt ottaa tulevan kesän kilpailut ilman mitään aikatavoitteita ja kisailla vain osallistumisen ilosta. Oma keho tuntuu edelleen hieman vieraalta (vatsalihasten tilalla on jotain epämääräistä höllyvää ja painoa on vielä vähän normaalia enemmän), mutta kai se siitä pikkuhiljaa palautuu. Vinoja vatsoja ja poikittaista vatsalihasta treenasin onneksi myös raskauden aikana loppuun asti, eli ihan kokonaan keskivartalon hallinta ei ole hakusessa.
Pojan ollessa 3 viikkoa äiti pääsi hiihtoladulle.
Jos tätä lukee nyt joku raskaana oleva tai juuri lapsen saanut, haluan rohkaista kaikkia liikkeelle, omien tuntemusten mukaan tietenkin. Olen sitä mieltä, että moni äiti tekee itselleen karhunpalveluksen linnoittautumalla kotiin. Itse ajattelen, että lapsen isä osaa yhtä lailla osallistua lapsen hoitoon, enkä ole huono äiti, vaikka otan aikaa omille liikunta(ja työ-)hetkilleni.
Meillä isovanhemmat eivät asu samassa kaupungissa eikä lastenhoitoapua ole näin ollen ihan helposti saatavilla, mutta silti olemme onnistuneet molemmat treenaamaan ihan kohtuullisen hyvin. Mies onneksi pystyy juoksemaan lenkkejä kärryjen kanssa ja poikamme tuntuukin nukkuvan oikein hyvin kaikenlaisessa liikkeessä ja hytkynnässä – taitaa olla peruja jo kohtuajoilta. Hiihtolenkkejä toteutamme niin, että mies juoksee kärryjen kanssa lenkin sillä aikaa, kun minä hiihdän vähän pidempään. Vuoronvaihdon jälkeen nappaan lapsen pukukoppiin, vaihdan kuivaa päälle ja pian poika jo herääkin syömään. Suunnittelemme viikkoja niin, että molemmat ehtivät treenaamaan, vaikka välillä se vaatiikin vähän säätämistä. Itse olen ollut aina parhaimmillani aamutreeneissä, mutta nyt huonosti nukuttujen öiden jälkeen ennen seitsemää aloitettu treeni (yllätys yllätys) sujukaan yhtä helposti. Tuolloin on toki pakko hieman antaa armoa, ja keventää treeniä tarvittaessa. Onneksi olen siinä suhteessa onnekas, että rakas aviomieheni ymmärtää minun liikkumiseni tärkeyden ja sen merkityksen perheen hyvinvoinnin kannalta.
Työrintamalla olen jatkanut juoksu- ja triathlonkouluissamme ja nuo muutamat valmennusillat ovat ihan tervetullutta vaihtelua arkeen. Lisäksi jatkan harjoitusohjelmien tekoa vakioasiakkailleni. Pojan kanssa puuhailu täyttää kyllä päivät niin tehokkaasti, että uusia töitä en halua juurikaan ottaa.
Nyt täytyy taas mennä valmistautumaan iltaan. Minä pääsen vetämään triathlonkoululaisille hiihto+juoksu-treenejä ja poika pääsee isänsä kanssa juoksulenkille.
Nauttikaahan lumesta, nyt kun sitä vielä vähän on…
tahto 