Kevääni on täyttynyt pojan hoitamisen lisäksi niin tiukasti juoksu- ja triathlonkouluista, että kaikki muu on taas jäänyt… blogikirjoitukset mukaan lukien. Tiukan työputken katkaisi sopivasti hieman erilainen työ: perinteinen 2 viikon harjoitusleiri Mallorcalla, missä toimin yhtenä ohjaajista.
Täytyy myöntää, että tänä vuonna harjoitusleirille lähteminen vähän jännitti. Oma pyöräilykunto oli täysin arvoitus ja lisää jännitystä toi matkaseurueemme: ensimmäistä kertaa olimme lähdössä harjoitusleirille 4 kuukautta vanhan poikamme kanssa.
Jo pakkaaminen oli erilaista. Kun normaalisti olen hamunnut kaupoista matkaa varten energiapatukoita ja gluteiinittomia leipiä, nyt hamstrasin lisäksi vaippoja ja maitokorvikkeita. Myös pienen seuralaisen lomagarderobi piti saada kuntoon, Suomessa kun ei vielä ole ollut t-paidoille ja shortseille käyttöä. Uusi Tatonka (base camp -kassi) oli pakko hankkia ja matkatavaramäärä oli lopulta aika huikea. Lentomatka sujui kuitenkin yli odotusten, ja poika osoitti olevansa oikein hyvää matkaseuraa (toivottavasti myös muiden kanssamatkustajien mielestä).
Leiri meni kokonaisuudessaan oikein mallikkaasti. Kaksi viikkoa hurahti ohi suunnilleen tällä ohjelmalla:
7.00 Aamulenkki juosten rannalla
7.30-8 Aamuvenyttelyt
10.00 Lähtö päivän pyörälenkille
14-18 Paluu pyörälenkiltä
16.00 Juoksutreeni
19-22 Illallinen ja nukkumaan
Väleissä imettämistä, imettämistä, imettämistä, pusuttelua, palmun oksien katselua, tuulen ihmettelyä ja vaipanvaihtoa.
Mitäpä sitä ihminen muuta kaipaa, kuin treeniä, aurinkoa, ruokaa, hyvää seuraa ja unta? Tosin tuo viimeinen kohta jäi tällä leirillä vähän vähemmälle kuin ennen. Ja ei, en valvonut pitkään vaan olin usein jo ennen kymmentä sängyssä. Seurueen pienin matkustaja vaan piti huolen siitä, ettei leirielämä käynyt liian helpoksi. Ihmeesti sitä kuitenkin näköjään jaksaa, vaikka palautuminen ei ehkä unen aikana yhtä täydellistä ollutkaan, kuin normaalisti.
Oma kuntoni oli oikeastaan aika positiivinen yllätys. Olin ollut maantiepyörän selässä viimeksi viime vuoden heinäkuussa ja ehdin synnytyksen jälkeen polkea vain muutaman kerran trainerilla. Spinningejä ehdin toki ohjata useampiakin, mutta nuo lyhyet rypistykset eivät kuitenkaan ihan riitä monen tunnin lenkkeihin valmistautumiseen. Näköjään sain ylläpidettyä peruskestävyyspohjani kohtuullisen hyvin raskauden ajan ja myös synnytyksen jälkeiset vaikeammat viikot, sillä lenkit sujuivat yllättävänkin kevyesti. Viime kuukausien aikana olin päässyt onneksi jo pidemmille juoksulenkeille ja nuo lenkit talven hiihtolenkkien ohella osoittautuivat kullan arvoisiksi. Serpentiininousut kulkivat jopa kepeästi (jos näin voi sanoa loputtomilta tuntuvista nousuista) enkä hyytynyt heti tasamaillakaan.
Olen myös tyytyväinen siitä, että maltoin leirillä tehdä suurimman osan lenkeistä rauhassa, matalilla sykkeillä. Muutamat nousut poljin reippaammin omaa vauhtia ja toki reippaampia juoksulenkkejä mahtui viikkoihin mukaan. Oli mahtavaa päästä myös avoveteen uimaan ja jee, märkkärikin mahtui päälle. Treenileireillämme parasta on (hyvien treenien ja aurinkoisen kelin lisäksi) loistava porukka. Pääosa ihmisistä oli vanhoja tuttuja ja uudet tulokkaat solahtivat joukkoon nopeasti. Pyöräily ja juoksu yhdistävät kummasti. Loistavaa seuraa oli myös rakas aviomieheni, joka hoiti hienosti poikaamme ja ehti väleissä tehdä myös omat treeninsä.
Moni ihmetteli uutta tulokastamme, sillä viime leirillä en vielä kertonut olevani raskaana. Leiri konkretisoi omalta osaltani sen, kuinka paljon vuodessa voi tapahtua. Viime vuonna Mallorcalle lähtiessäni olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin ja olo oli kuin puulla päähän lyöty: sekoitus ihmetystä, epäuskoa, rakkautta, onnea, iloa, pelkoa ja epävarmuutta. Nyt elämä on muuttunut totaalisesti, mutta tavallaan ei kuitenkaan. Uusi perheenjäsen on tuonut tullessaan uuden rytmin ja herättänyt tunteita, joista en tiennyt mitään. Toisaalta elämämme on kuitenkin jatkunut treenien, töiden ja kavereiden näkemisen suhteen yllättävänkin paljon ennallaan emmekä ole hautautuneet kotiin vaippakasojen alle valittamaan. Pikku T nukkuu kärryissä tyytyväisenä äidin ja isän juostessa ja on tottunut saamaan maitonsa välillä vähän äidin hiellä höystettynä. Toki minäkin joudun kamppailemaan riittämättömyyden tunteiden kanssa, kun lähden illaksi pitämään juoksukoulua tai omiin treeneihini. Toisaalta ilman noita hetkiä isän ja pojan suhde ei välttämättä olisi yhtä hieno kuin nyt enkä varmasti olisi parempi äiti, jos luopuisin omista treenihetkistäni.
Näin äitienpäivän lähestyessä kannustan kaikkia antamaan äideille ja vaimoille parhaan lahjan: aikaa itsestä huolehtimiseen ja kuntoiluun! Ja tietenkin myös shampanjaa, mansikoita, hemmottelua, kivoja paketteja… 😉
Aurinkoista kevättä ja onnea tuleviin kisakoitoksiin!
– Johanna
tahto 