Tämän vuoden pääkisani, Challenge Roth kisattiin kuukausi sitten 17.7. Rothin pikkukaupungissa Saksassa. Rothin kisa on Hawaijin jälkeen yksi legendaarisimmista triathlon-kilpailuista ja paikat täyttyvät alle minuutissa. Kyseessä on Ironman-matka eli 3,8km + 180km + 42,195km. Kiva koko päivän retki siis.
Neljän viikon flunssa juuri ennen kisaa veti mielen sekä kunnon matalaksi. Vielä kilpailua edeltävällä viikolla söin antibioottikuurin ja vaikkei flunssan oireita enää ollut, sykkeet olivat normaalia huomattavasti korkeammat ja keuhkot toimivat vajaalla kapasiteetilla. Tiesin, että pohjakuntoni kyllä riittää maaliin selviytymiseen, mutta olo huoletti silti aika lailla. Kevään harjoittelumäärät jäivät varsinkin loppuvaiheen sairastelun takia vaatimattomiksi. Toki kevään Mallorcan leiri loi hyvät pohjat ja onnistuneitakin lenkkejä mahtui mukaan. Pieni lapsi (joka ei ole vielä päivähoidossa), oma fyysinen työ ja puolison työkiireet toivat lisähaastetta treenien suunnitteluun, mutta luovuudella ja järjestelyllä pääsimme kuitenkin molemmat päivittäin treenaamaan. Pitkät pyörälenkit ovat vaikeimmin toteutettavissa ja siksi uuden triathlonpyörän sisäänajokin jäi (lievästi sanottuna) kesken. Koetinkin hyödyntää perheen matkoja treeneihin: poljin kummipojan synttäreille Kiskoon (ja mies polki kotiin), ajelin Turusta Helsinkiin isäni synttäreiltä ja juhannuksena hyödynsimme mökkimatkalla Pohjanmaan lakeuksia triathlonpyörällä posotteluun, appivanhempien toimiessa lapsenvahtina.
Matkaan
Lensimme Zurichiin, sillä mieheni osallistui seuraavan viikon sunnuntaina Ironman Zurich -kilpailuun. Vuokra-auto kattoon asti täyteen pakattuna suuntasimme kohti Rothia. Challenge Roth tuntui heti ensi fiiliksellä kylätapahtuman hengessä ja suurella sydämellä tehdyltä kilpailulta. Vaikka osallistujia oli noin 3400 ja katsojia kai yli 200 000, oli kilpailussa mukava pienen paikkakunnan fiilis. Rekisteröityminen oli perjantaina erittäin sujuvaa ja expossakin riitti vielä hyvin tilaa. Vältyimme myös etukäteen varoitetuilta parkkipaikkaongelmilta. Koska kylä on pieni, on lähiseudun majoituskapasiteetti aika lujilla. Me löysimme noin 15 kilometrin päästä hyvän asunnon Airbnb:n kautta.
Lauantai kului perinteisissä kisapuuhissa: varusteiden laittelussa ja kuskailussa. Lähtöpaikka sijaitsi noin 15 kilometrin päässä Rothista, nurmialueella joen rannalla. Kun pyörä oli jätetty telineeseen, kisajännitys alkoi kasvaa. Lisäjännitystä toivat myös viime hetkellä vaihdetut lainakiekot. Pääsin niitä kerran testaamaan Suomessa ja tuntui kuin olisin ajanut jarru päällä. Etukiekon 25mm kumi ei mahtunutkaan triatlonpyörääni kunnolla ja kumi hankasi etuhaarukkaan. Eteen vaihdettiin kapeampi kumi, mutta taakse jätettiin leveämpi. Näytti siltä, että takakiekko pääsee pyörimään normaalisti, mutta eipä se sitten mahtunutkaan…
Kisapäivä
Olen monesti lohdutellut valmennettaviani, etteivät edellisen yön huonot unet välttämättä vaikuta kilpailusuoritukseen. Nyt oli kuitenkin oma usko lujilla. En nukkunut kuin korkeintaan tunnin yhteensä koko yön aikana ja kellon soidessa 04.15 tärisin väsymyksestä ja toki myös jännityksestä. Urheiden huoltojoukkojeni Ilkan ja Pirren kanssa lähdimme ajamaan kohti lähtöpaikkaa miehen ja pojan jäädessä nukkumaan. Koetin saada takapenkillä hieman aamupalaa nieltyä ja kirosin mielessäni, että tämä on kyllä niin epäinhimillistä, että saa luvan olla viimeinen kerta, kun tätä matkaa lähden taivaltamaan.
Lähtöpaikka valkeni kauniissa aamuauringossa ja mahtipontinen, klassiseen vivahtava musiikki herätteli kilpailijoita. Tunnelma oli odottava, juhlallinen ja kaunis. Pikku hiljaa oma fiilikseni alkoi myös nousta. Kilpailun johtaja oli vaihtoalueelle tultaessa kättelemässä osallistujia ja vapaaehtoisten iloisuus, avuliaisuus ja ystävällisyys huokui ilmassa. Tarkistin pyörän ja rengaspaineet ja kohta olikin jo aika kiskoa märkäpukua päälle.
Uinti
Uinni lähtö tapahtui viiden minuutin välein. Naisille oli varattu kaksi omaa lähtöä (hyvä!). Kauan minun ei tarvinnut odotella, kun 6.50 pääsin jo uimaan lähtölinjalle ja spurttaamaan kohti ensimmäistä kääntöpaikkaa. Uintiosuus Rothissa on erittäin suoraviivainen: reitti kulkee jokea molempiin suuntiin ja rantaviivaa on helppo seurailla. Veden lämpötila oli noin 20 astetta eli oikein sopiva. Ruuhkaa toki lähdössä on jonkun verran, mutta aika pian oli helppo etsiä omat uintilinjat. Uintia helpottaa myös kilometrikyltit joen penkalla.
Otin uinnin ehkä vähän liiankin rennosti. Aamulla olo maaliinpääsystä oli niin epäuskoinen, että lähdin rauhassa fiilistelemään uintia ja herättelemään kroppaa. Menin siis täysin mukavuusalueella, rauhallisiin vetoihin keskittyen. Vedestä nousin 1.14 ajassa eli reilusti normaaliuintia hitaammin.
Vaihdot Rothissa olivat aivan omaa luokkaansa. Rantaan päästyäni nappasin varustepussini selkeästi merkityn kyltin takaa, juoksin suoraan vaihtotelttaan, jossa toimitsija ehti jo tyhjentää pussini sisällön pöydälle, kun vasta itse hölmistyneenä kiskoin märkkäriä pois päältä. Nainen etsi minulle tavaroitani, veti paidan päälleni ja pakkari märkäpukuni pussiin. Näppärää!
Pyöräily
Rothin pyöräilyosuus koostuu kahdesta 90 kilometrin kierroksesta. Reitti kulkee maaseudulla, peltojen keskellä, poiketen aina välillä johonkin pikkukaupunkiin. Asvaltti oli pääosin hyvää ja reitti oli merkitty selkeästi. Myös liikenteenohjaus toimi moitteettomasti. Reitillä on mäkiä, mutta isompia, pidempiä nousuja muistan 2-3. Myös yksi serpentiinilasku mahtuu reitille eli hieman laskutaitojakin tarvitaan. Kylissä asukkaat kannustivat innokkaasti jo aikaisin sunnuntaiaamuna.
Legendaarisin paikka pyöräilyosuudella on Solarin nousu, jossa harrastajakin tuntee olevansa huippu-urheilija. Yleisö täyttää tien ja fiilis on kuin Tour de Francen etapeilla; Pyöräilijä saa raivata tiensä yleisömeren läpi pientä polkua pitkin. Enpä ollut ennen kokenut vastaavaa! Täytyy kyllä todeta, että yleisön läheisyys tuntui aluksi jopa hieman pelottavalta, sillä kapealla väylällä ei ollut mahdollisuutta sivuttaisliikkeisiin ja toiset kannustajat tuntuivat tulevan hyvinkin iholle. Upea kokemus tuo oli silti.
Pyöräilyn alku oli minulle todella vaikea. Jalat tuntuivat tönköitä ja hapottivat heti, kun yritin vähänkin lisätä tehoja. Tuntui siltä, että kroppa oli totaalisesti ihmeissään, kun joutui töihin. Lisäksi pyörä tuntui oudolta, aivan kuin takajarru olisi hangannut. Pysähdyin ja tsekkasin jarrupalat, mutta hyvin siellä näytti tilaa olevan. Ajattelin, että nihkeä tunne johtui vain huonosta kunnostani flunssan jälkeen. Alamäissä kuitenkin huomasin, ettei pyörä toimi niinkuin pitäisi. Minun kanssani samanpainoiset kuskit pyyhälsivät pystymmässä asennossa maantiepyörillä ohi, kun itse koetin lasketella aeroasennossa. Ei siinä kuitenkaan muuta voinut, kuin jatkaa matkaa.
Noin 60 kilometrin jälkeen jalat tuntuivat hieman aukeavan ja keho alkoi heräilemään töihin. Onneksi näissä kisoissa matkaa riittää… Fiilistä paransivat iloiset kannustajat ja kauniin maalaismaisemat. Huoltopisteitä oli alle 20 kilometrin välein eli yhdellä juomapullolla pärjäsi mainiosti. Itselläni vähäiset aeroasennossa vietetyt kilometrit alkoivat tuntua inhottavana päänsärkynä jo alle puolimatkassa. Aluksi epäilin nestehukkaa, mutta kun särky aina nousuissa pystyasentoon noustessani helpotti, tajusin sen niskan jännityksestä johtuvaksi. Toinen haaste oli satula, jolla olin ehtinyt ajaa vain yhden lenkin ja pyöräilyhousut, jotka olivat väärästä kohtaa topatut asentooni nähden. Toisella kierroksella pienikin kuoppa tai asennon vaihto sai värähtämään kivusta ja hiertymät olivat melkoiset.
Kuuden tunnin pyörittelyn jälkeen saavuin viimein vaihtoalueelle ja pyöräilyosuus oli tehty. Kaikkien vaikeuksien jälkeen 30 km/h keskari oli kuitenkin ihan tyydyttävä, vaikka ihan sitä ollutkaan, mihin olisin täysin terveenä ja kunnolla pyörivillä kiekoilla pystynyt.
Niin, ne kiekot. Kun Suomeen palatessani vaihdoin omat aerokiekkoni pyörään, ero rullaavuudessa oli kuin yöllä ja päivällä. Lainakiekot olivat aivan huiput, mutta ilmeisesti 25mm takakumi silti hankasi pyörän rakenteisiin, kun painoa tuli päälle. Vapaasti takarengasta pyörittäessä kiekko näytti pyörivän, mutta kuskin kanssa ei. Mitä tästä opimme: älä tee enää ikinä näin tyhmiä viime hetken säätöjä! Ei ole kivaa huomata jälkikäteen pyöräilleensä 180 km jarru päällä…
Juoksu
Jos T1 oli nopea, sujui myös T2 erittäin vauhdikkaasti. Vapaaehtoiset koppasivat pyöräni lennosta heti viivalla ja vaatteiden vaihdossa avustaja taas purki ja pakkasi kassiani. Olin niin pöllämystynyt ja sekaisin pyöräilyn jälkeen, ettei ajatus pysynyt ihan supertehokkaan avustajani mukana. Ensin unohtui vaseliini kassin pohjalle ja jouduin sitä uudelleen etsimään. Kun luovutin kassin vapaaehtoiselle, tajusin hetken päästä unohtaneeni suolan pussiini. Tietenkin pussini oli päätynyt jo isoon läjään ja sieltä sitten vapaaehtoiset alkoivat sitä uudelleen etsimään. Keli oli todella helteinen (+30 ja yli) ja tiesin, että suolapussini on minulle elintärkeä, jotta pääsen maaliin. Onneksi vapaaehtoiset olivat löytäneet pussini vessakäyntini aikana ja pääsin juoksuun. Muutama ylimääräinen minuutti vaihdossa kuitenkin tuhraantui.
Juoksureitti kulki kanavanrantaa pitkin poikin ja kävi aina välillä tekemässä pienen pistolenkin jossain kylässä. Reitti koostui yhdestä kierroksesta, joskin aika monessa kohdassa kilpailijat juoksivat vastakkain ja toisten kannustaminen onnistui näin ollen hyvin. Jalat tuntuivat kulkevan yllättävän hyvin alussa ja tiesin selvittäväni tieni maaliviivalle. Muutaman kilometrin jälkeen rinta / pallea kuitenkin kramppasi ikävästi, sen jälkeen vatsa ja seuraavat viisi kilometriä olivat vähän kaksinkerroin juoksemista. Pystyin kuitenkin pitämään tasaisen kilometrivauhdin koko ajan (noin 5.20-5.45) ja vaikka annoin itselleni luvan aina kävellä huoltopisteillä ja tankata rauhassa, kokonaisjuoksuaika oli silti helle huomioon ottaen ihan siedettävä, 4h.
Juoksutekniikkaan keskittyminen kannatti taas kerran. Etenkin viimeisillä kilometreillä sain paljon kommentteja yleisöltä, kuinka kevyeltä ja hyvältä juoksuni (muka) näytti. Ei se välttämättä ihan kevyeltä tuntunut, mutta pystyin kuitenkin vielä kiihdyttämään loppua kohden ja alittamaan 11,5 tunnin rajan.
Aamun epäusko ja epätoivo vaihtui onnellisuuteen, kun kaarsin viimeistä kilometriä kohti kilpailukeskusta ja siellä odottavaa maalisuoraa. Muistin kerrankin tuuletella, heitellä yläfemmoja yleisön kanssa ja nautiskella tehdyn työn tuloksista. Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11 tuntia 29 minuuttia, johon olin olosuhteisiin nähden oikein tyytyväinen. Nyt se oli tehty!
Kisan jälkeen
Hassua, mutta totta. Oloni oli kisaa seuraavana päivänä huomattavasti parempi, kuin kisaa edeltävinä päivinä. Flunssan jämät jäivät siis reitille ja lihaksetkin tuntuivat yllättävän vetreiltä. Supermahtavat kannustusjoukkoni olivat taas kullan arvoisia! Teemukin jaksoi koko päivän hienosti ja taputti ja heiaheiasi asiaankuuluvasti, 1,5-vuotiaan tarmolla. Edellisessä elämässäni olisin kisan jälkeen jäänyt lepäilemään ja hengailemaan rauhassa, mutta nyt pieni ikiliikkuja ja nahkavekkari piti huolen siitä, ettei liikaa tarvinnut olla paikallaan. Aktiivista palautumista siis… No, tämä palautumismetodi näytti toimivan, sillä jo parin päivän päästä olo tuntui pientä pohjejumia lukuun ottamatta jo aika normaalilta.
Challenge Roth, plussat ja miinukset
- Yleisö, jotka oikeasti ovat tulleet juuri tätä tapahtumaa varten kannustamaan
- Suuri joukko vapaaehtoisia, jotka oikeasti tekivät kaikkensa kilpailijoiden eteen
- Lämminhenkinen tunnelma, ystävällisyys
- Erittäin sujuvat järjestelyt
- Fokus kilpailijoissa ja kisassa, ei brändissä ja myytävässä tavaramäärässä
- Kannustajien huomioiminen erillisillä ohjeilla, helistimillä ym
- Erittäin nopeat ja sujuvat vaihdot (tai siis mahdollisuus siihen)
- Pyörähuoltopisteitä reitin varrella ja lisäksi pari kiertävää huoltoautoa, joista sai suoraan mm. uuden kiekon alle
- Juoksureitillä paljon hiekkatietä ja reitti on tasainen
- Hyvä maalihuolto
- Ruuhkaa lähtöpaikan liikenteessä lauantaina ja kisa-aamuna, pitää olla paikalla todella hyvissä ajoin
- Hieman tylsä juoksureitti, joskin tasainen ja sujuva
- Tämän vuoden Finisher-paidan ruma väritys
Summa summarum
Kun vertaan Rothia ja Zurichin Ironmania, jossa Jussi kisasi viikko oman kisani jälkeen, kallistuu vaakakuppi selkeästi Rothin puoleen. Vaikka Ironman-kisoissa on oma gloriansa ja brändi on toki rakennettu hienosti, tuntuu hypetys välillä jo hieman yliampuvalta. Rothissa kaikki oli rakennettu kilpailijan kokemus edellä, käytännön asioihin keskittyen. Zurichissa toki oli upeat puitteet, Ironman-radio soi kisapaikalla, krääsää oli joka lähtöön myynnissä ja järjestelyt olivat toimivat, mutta… huoltopisteitä oli huomattavasti vähemmän, Jussi sai puolikkaita pullollisia juomaa, kannustajia oli huomattavasti vähemmän, vaikka oltiin isossa kaupungissa ym. Makuasioita toki nämäkin, mutta ei Rothilla turhaan ole legendan mainetta.
Tätä kirjoittaessani takana on jo myös toinen Challenge-sarjan kilpailu, Challenge Turku, joka kisattiin viime sunnuntaina. Kirjoitan myös tuosta kilpailusta raportin pikapuolin.
Rothin kilpailua voi vielä fiilistellä oheisen hienon videon kautta. Kiitos kaikille kannustuksesta ja myötäelämisestä!
– Johanna
tahto 