Ensimmäinen vuosi äitinä – itkua ja iloa

Ensimmäinen vuosi äitinä on nyt vierähtänyt ohi. Tilastoina se piti sisällään 653 treenituntia, tuhansia yöherätyksiä, tuhansia vaihdettuja vaippoja, tuhansia minuutteja imetystä, itkua, naurua, onnea, huolta, toivoa, toivon menetystä, kilpailuja, asiakastapaamisia, juoksukouluja, triathlonkouluja, ohjattuja tunteja ja pienen ihmisen uuden oppimisen seuraamista. Vain muutamia asioita luetellakseni.

Tartun ensin tuohon 653 treenituntiin. Tämä määrä on n. 200 tuntia vähemmän, kuin aiempina vuosina eikä edelleenkään pidä sisällään normaalia hyötyliikuntaa. Koska tein viime vuonna huomattavasti normaalia vähemmän lenkkejä pt-asiakkaitteni kanssa, on työliikunnan määrä viime vuoden osalta pienempi kuin yleensä.

Viime vuosi oli hyvä ja ainutlaatuinen: sain treenata, tehdä töitä ja nauttia pienen pojan hoitamisesta. Omat työni ja treenini mahdollistivat myös sen, että pojallamme on alusta asti ollut kaksi tasavertaista vanhempaa. Vuosi ei ollut kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista ja vaikeitakin hetkiä mahtui mukaan. Jos nyt eläisin viime vuoden uudelleen, niin mitä tekisin toisin? Tai mitä vinkkejä antaisin naisille, jotka ovat juuri synnyttäneet ja miettivät palaamista harrastustensa pariin?

Neuvo 1: Anna itsellesi aikaa. Omalla kohdallani sovitut työt loivat paineen sille, että olisi pitänyt olla heti kunnossa synnytyksen jälkeen. Kukaan muu ei tätä varmasti samalla tavalla odottanut, mutta itse olin itseni pahin piiskuri. En ehkä osannut kuvitella sitä, miten raskaskin kokemus synnytys voi olla, vaikka fyysinen kunto olisi raskauden loppuun asti ollut erinomainen. Noin kahdessa viikossa pahimmat kivut hellittivät, ja kun pääsin liikkeelle, paraneminen oli nopeaa, mutta muistan kyllä ajatelleeni kotiuduttuamme, että en varmaan ikinä enää palaudu ennalleni.

Pahin ongelma oli juoksu. Jos en olisi töiden takia joutunut juoksemaan, olisi ollut järkevää unohtaa koko puuha ainakin pariksi kuukaudeksi. Jalat kyllä toimivat ja sinänsä juoksu tuntui kevyeltä, mutta koska lantionpohja rävähti synnytyksessä kokonaan, joka lenkki sujui pissat housussa. 15 asteen pakkasessa tuo on erityisen ikävää… Kirjoitan tästä siksi, että vaivasta vaietaan turhaan ja liian moni nainen vain kärsii häpeillen, eikä välttämättä etsi vaivaan apua. En minäkään voinut mennä miesvaltaisissa juoksukouluissa kailottamaan, miksi nyt joudun vähän himmailemaan tai miksi ryntäilen vessaan joka välissä. Polvivaiva olisi ollut paljon hyväksyttävämpi syy. Purin hammasta ja itkin kotimatkan. Itse löysin hyvän fysioterapeutin, jonka avulla vähitellen pääsin vaivan kanssa eteenpäin. Monella lenkillä kyyneleet valuivat hervottomasti ja mieheni sai kestää aikamoista itseinhoista kitinää (pointsit hänelle lohduttamisesta). Vähitellen paraneminen edistyi ja puolen vuoden päästä olin jo maratonilla. Tämä vaati kuitenkin aika paljon töitä ja ennen kaikkea henkistä kestävyyttä.

Kun lapsi syntyy, huomio kiinnittyy luonnollisesti vauvaan. Vanhemmat ovat haltioissaan uudesta tulokkaasta ja niin ovat isovanhemmat ja ystävätkin. Liian usein äiti vaan unohdetaan alkuhärdellissä täysin. Oma lähipiirimme toki huomioi hienosti sen, että olin itsekin toipilas, mutta monesti tämä myös unohtuu. Synnytys on joskus (suhteessa) hyvinkin helppo, mutta se voi olla myös raskas kokemus. Vaikka itselleni ei jäänyt mitään traumoja tapahtuneesta, oli kokemus kuitenkin raskas. En ole ikinä ennen elämässäni ollut yhtä kipeä ja heikko. Koin itseni raadelluksi, revityksi ja viimeisetkin viehättävyyden rippeet valuivat kirjaimellisesti maahan. Neuvo 2: Puolisot ja läheiset: muistakaa ihailla myös äitiä ja tukea häntä oman kehon myllerryksessä!

Kuten sanoin, paraneminen pahimmasta tapahtui nopeasti, mutta koska oma kroppani on työkaluni, minun oli vaikeaa hyväksyä se, ettei keho ollutkaan heti entisensä synnytyksen jälkeen. Vaikka kesän lukuisat kilpailut menivät hyvin ja uusia ennätyksiäkin syntyi, vasta nyt vuoden jälkeen voin sanoa, että suorituskykyni alkaa olemaan sitä, mitä se oli ennen raskautta. Ulkoisesti kroppa ei ole sitä vieläkään: en tiedä tuleeko vatsani ikinä enää olemaan niin timmi, mitä se oli ennen raskautta, mutta nyt ehkä hyväksyn tilanteen jo hieman paremmin. Jos nyt eläisin uudelleen viime vuoden tammikuuta, vaatisin itseltäni hieman vähemmän.

Oma identiteettini on rakentunut vahvasti liikunnan ja treenaamisen ympärille ja liikunta oli myös paras keino minulle saada otetta uudesta elämäntilanteesta. Vauva oli 1-2 viikkoa, kun olin kuntosalilla. En siellä mitään sen kovempaa treeniä tehnyt, mutta paluu normaalien juttujen pariin auttoi henkisesti paljon. Neuvo 3: lähde heti liikkeelle myös yksin ja jätä vauva hetkeksi puolison hoiviin. Tässä voittavat kaikki.

En halua näistä kirjoittaa pelotellakseni, vaan rohkaistakseni. Vuosi pienen pojan äitinä on ollut parhain vuosi tähän asti. Olen toivottavasti ollut riittävän hyvä äiti ja samalla riittävän hyvä valmentaja, ohjaaja ja aviopuoliso. Äitinä en varmasti ole ollut lähelläkään täydellistä, mutta eipä tuo lapsemme nyt kovasti näytä kärsivän siitä, että joutuu syömään purkkiruokaa hiihtomajan pukkarissa.

Tänä vuonna aloitan taas blogini pitämisen säännöllisesti (siis säännöllisemmin, kuin pari kertaa vuodessa…). Kaikki tekstini eivät todellakaan tule käsittelemään lapsijuttuja eli älkää säikähtäkö tätä ensimmäistä postausta.

Hyvää ja liikunnallista uutta vuotta kaikille!

Johanna

(artikkelikuva: Ilkka Järvimäki)