tahto

Joroisten Fintriathlon lähestyy ja se tarkoittaa taas erinäisten tavaroiden tarkistamista, pakkailua ja huoltamista. Kun lajeja on kolme, tarvitaan varusteitakin aika paljon.

Pelkään kuitenkin, että moni aloitteleva triathlonisti jättää tänäkin kesänä kilpailut kokeilematta, koska ei mielestään omista tarpeeksi hyviä varusteita tai ei ole tarpeeksi valmis kokeilusarjoihin. Kyse on loppujen lopuksi kuitenkin vain uinnista, pyöräilystä ja juoksusta, ei avaruusmatkailusta. Ja kokeilusarjat ovat nimensä mukaisesti kokeilusarjoja!

Itse kokeilin triathlonia ensimmäisen kerran jo lapsena, kun isäni keksi järjestää mökkipaikkakunnallamme Sola-triathlonin. Tapahtumasta tuli klassikko mökkiläisten ja kyläläisten keskuudessa ja sarjoja sekä matkoja sovellettiin niin, että kaikki löysivät sopivan reitin. Uintipaikalle matkustimme traktorin lavalla ja uintipoijuina toimivat vesikanisterit. Pyöräilyosuuden monet väänsivät vaihteettomalla mummopyörällä ja palkintomitalit väännettiin paalinarusta ja koivuhaloista tehdyistä kiekoista. Palkintojenjako tapahtui illan tansseissa navetan ylisillä. Käyttämäni varusteet tuolloin olivat vanhat lenkkarit, kulahtanut puuvillateepaita ja shortsit – eikä niistä mitään taatusti hankittu kisaa varten.

(Tunnelmia tulevan triathlonistin talven kilpailukaudelta 80-luvulta. Kultaa tuli. Huomaa ammattimaiset varusteet.)

Ensimmäinen ”oikea” triathlonkisani oli sprinttimatka Kisko triathlonissa. Olin tuohon mennessä pyöräillyt maantiepyörällä kerran enkä osannut kroolata yhtään. Kuntoni toki oli tuolloin erinomainen ja maratoneja oli alla jo lähes parikymmentä. Halusin lähteä kokeilemaan lajia ja mikäs sen parempi paikka olisi kokeilla, kuin hyvin järjestetty tapahtuma. No entäs ne varusteet? Uimalasit löytyivät omasta takaa, maantiepyörä oli lainassa ja kisavaatteiksi riitti tavallinen urheilutoppi ja bikinien alaosa, joiden päälle vedin uinnin jälkeen pyöräilyhousujen malliset juoksushortsit ja numeroliivin. Parasta oli kuitenkin märkäpuku, josta on kyllä pakko kertoa kasvojen menettämisen uhallakin… Rakas, säästäväinen miehini nimittäin bongasi Claes Ohlsonilta lyhythihaisen ja -lahkeisen märkäpuvun, hinta 35 euroa. Miksi ostaa kallista märkäpukua, jos sellaisen saa muutamalla kympillä? Vedessä kyllä huomasin, että on olemassa märkäpukuja ja Märkäpukuja. Meidän pukumme oli tarkoitettu vesileikkeihin, ei uintiin: hartioiden muotoilu pakotti kädet alaspäin ja puku muuttui uidessa raskaaksi eikä ainakaan helpottanut uintia millään tavalla. No, uin rintauintia matkan suhteellisen reippaasti läpi enkä edes noussut viimeisenä vedestä ylös. Muutenkin kisa oli hauska kokemus ja triathlon valikoitui uudeksi lajikseni juoksun, hiihdon ja lihaskuntotreenailujen rinnalle. Tarinan opetus: vaikka olisit kuinka pihi, älä osta pukuasi Claes Ohlsonilta!

(Kiskossa 2011, nyt jo ensimmäisellä omalla maantiepyörällä. Kuva: Ilkka Järvimäki)

Älä siis ota liikaa stressiä ensimmäisistä kilpailuistasi. Jos et kilpaile sadasosasekunneista huippujen kanssa, et tarvitse erillistä kilpailuasua, aika-ajopyörää tai pisarakypärää. Uskallan väittää, että mahdollisimman aerodynaaminen juomapulloteline ei ole ratkaiseva tekijä onnistumisesi suhteen – toki huonoja välineitä on aina kiva syyttää ennemmin kuin huonoa kuntoa 😉

Ihan kylmiltään ei kuitenkaan kisaa kannata lähteä. Aloittele kokeilusarjoista ja esimerkiksi elokuussa järjestettävä Helsinki City Triathlon on erinomainen tilaisuus testata lajia. Tärkeitä opeteltavia asioita jatkossa ovat 

• pyörän hallinnan opettelu, ettet aiheuta vaaraa muille etkä itsellesi
• juominen ja energian nauttiminen vauhdissa
• kilpailujen säännöt (mm. peesikielto)
• vapaauinnin tekniikka 
• taloudellinen juoksutekniikka

Jos ja kun innostut lajista enemmän, on syytä kiinnittää huomiota vaihtojen harjoitteluun, totutella aerotangoilla ajamiseen ja panostaa hieman enemmän lajiharjoitteluun. 

Myönnetään… nykyään omasta kaapistani löytyy varusteita joka lähtöön ja keskustelen jo sujuvasti erilaisista kiekoista (jotka maksavat enemmän kuin oma pyöräni). Viime kesänä hankittu märkäpuku (ei se Claes Ohlsonin malli) päivittyi jo uudella ja etenkin pyöräilyn osalta nälkä kasvaa syödessä. Jos sinulla on liikaa rahaa, on triathlon erinomainen laji pistää setelit kiertoon. Jos et kuitenkaan kylve rahassa etkä pysty hankkimaan kaikkia varusteita kerralla, mielestäni kannattaa panostaa näihin:

• Hyvä maantiepyörä, jota ei heti seuraavana kesänä tarvitse päivittää uuteen ja jonka voit tuunata triahtlon-kisoihin jatkossa lisäämällä siihen aerotangot ja eteenpäin kallistuvan satulatolpan
• Hengittävä ja kevyt pyöräilykypärä
• Istuvat ja laadukkaat maantiepyöräilykengät
• Märkäpuku (älä osta halvinta mahdollista)
• Hyvät lenkkarit
• Avovesiuintiin sopivat uimalasit (avovedessä ja etenkin yhteislädöissä isommat, maskimaiset uimalasit pysyvät yleensä paikallaan pieniä laseja paremmin)
• Laadukkaat pyöräilyhousut ja -paita
• Myöhemmin yksi- tai kaksiosainen triathlonasu

Vähemmälläkin pääsee kuitenkin alkuun ja nykyään maantiepyöriä sekä märkäpukuja pystyy myös vuokraamaan ja kokeilemaan. 

Palataan vielä lopuksi märkäpukuun. Ensimmäisellä Clasun märkäpuvullani tuskin olisin lähtenyt vapaaehtoisesti uintiretkelle, mutta parempi märkäpuku on avannut oven kokonaan uuteen maailmaan: voin uida ilta-auringossa upean järven päästä päähän, kellahtaa välillä selälleni kellumaan, katsella pilviä ja haaveilla uusista seikkailuista. 

Varusteilla on siis väliä, mutta unohda aluksi pisarakypärät ja levykiekot ja keskity olennaiseen. Ja muista, että tärkeämpää kuin mitkään varusteet, on peruskestävyyden rakentaminen, monipuolinen harjoittelu ja järkevä syöminen. 

Itse pakkaan perjantaina auton täyteen kilpailu- ja lomailuvarusteita ja suuntaan kohti Itä-Suomea. Joroisten kisasta en ole Nizzan jälkeen jaksanut ottaa paineita. Lähden matkaan fiilispohjalta ja ilman sen suurempia tulostavoitteita tavoitteenani kannustaa samalla myös lukuisia triathlonkoululaisiamme, jotka ovat omaa urakkaansa Joroisilla tekemässä.  

Onnea kaikille kesän kilpailuihin. Jos et ole vielä kokeillut triathlonia, elokuussa Helsingin uimastadionilla on hyvä hetki kokeilla…

(Kisakuvat: Ilkka Järvimäki)

Nyt on kulunut kaksi viikkoa Nizzan Ironman-kilpailusta ja on hyvä hetki kertailla hieman tunnelmia. Elimistö tuntuu toipuneen hyvin ja matkasta muistuttaa enää hiertymäjäljet niskassa ja kisan jälkeisestä flunssasta jäänyt pieni yskä. Palataan siis vielä kisatunnelmiin.

Lensimme Nizzaan perjantaina ja ensimmäinen vaativa urheilusuoritus oli mahduttaa vuokraamaamme pikkuautoon kaksi isoa pyörälaukkua, kolme jättikassia sekä käsimatkatavarat. Seuraava haaste oli raahata tuo sama määrä tavaraa yhdellä kertaa yksin kadulta hotellin sisäpuolelle Jussin etsiessä autolle parkkipaikkaa. Triathlon on mahtava laji, mutta tarvittava varustemäärä asettaa matkustamiselle omat haasteensa. Olimme onneksi optimoineet hotellin sijainnin järkevästi ja pääsimme expoon vain kadun ylittämällä. Numeroiden haku, lisenssien tarkistus ym sujuivat jouhevasti ja pian meidät oli rengastettu virallisiksi kisaajiksi huvipuistoranneketta muistuttavalla käsinauhalla. 

Lauantai oli kaikkea muuta kuin lepopäivä. Aamulla kävimme meressä testaamassa aaltoja ja kokeilin samalla uutta märkäpukua (jonka sitten myöhemmin kävin ostamassa). Välimeri on ihanan kirkas, mutta pirun suolainen ja aallokkoinen. Nizzan ranta koostuu nyrkin kokoisista kivistä, jotka veteen mennessä liukuvat alta pois ja takaisin rantaan ylittäessä vierivät aaltojen mukana kohti merta vieden uimarin mukanaan. Pieni kauhu valtasi mielen, kun kuvittelin 2800 ihmisen rynnivän kivikkoista rantaa kohti aaltoja. Päivä jatkui aamiaisen jälkeen expossa shoppailen ja Ironman-krääsää kertyi mukaan ihan kiitettävästi. Päivän haastavimmaksi osuudeksi osoittautui jälleen pyörien kokoaminen, jonka voisin kyllä ilomielin joka kerta ulkoistaa jollekin muulle. Pakkasimme juoksutavarat yhteen pussiin, pyörätavarat toiseen sekä numeroimme pyörän. Jokaisella kilpailijalla oli oma tunnin aikahaarukka, jolloin pyörä ja muut tavarat piti viedä vaihtoalueelle. Oma aikani oli vasta klo 18-19 ja jonottamisessa meni ihan kohtuullisesti aikaa. Järjestelyt toimivat väkimäärästä huolimatta hienosti ja jonossa oli hivenen jännittynyt tunnelma. Yritin epätoivoisesti etsiä joukosta muita naisia, mutta eipä niitä juurikaan näkynyt. Sen sijaan näin toinen toistaan trimmatumman ja ammattimaisemman näköisiä miestriatleetteja ja kisajännitykseni alkoi kohota entisestään. 

(Pyörä ja pussit on jätetty, nyt jonotetaan numeromerkkausta ja ajanottosirua.) 

Täytyy myöntää, etten ole ikinä jännittänyt mitään kisaa niin paljon kuin nyt tätä Ironman-koitosta. Onneksi mieheni oli taas tavalliseen tapaansa tyyneyden perikuva (tai ainakin esitti tyyntä) ja meillä oli hauska ja rento illallinen mahtavan huoltojoukkomme kera. Jos olisimme olleet kahdestaan, olisin luultavasti vain panikoinut kilpailua. En oikeastaan jännittänyt omaa kuntoani, vaan muita asioita: aaltoja, suolaista vettä, paniikkia vedessä, pyörän hajoamista, renkaan puhkeamista ja kilpakumppaneiden törttöilyä alamäissä. Lisäksi viikkoa ennen kisaa kipeytynyt kylki teki olon tuskaiseksi ja sen kestäminen kisassa jännitti. 

Kellomme soi aamulla klo 04.00 ja pian vaelsimme muiden mukana kohti pyöriä ja vaihtoaluetta. Tarkistimme rengaspaineet ja aloimme kiskoa märkäpukuja päälle. Vielä rannallakin meille oli epäselvää, mitkä poijut oikein tulisi kiertää. Katselin koko ajan lähempiä poijuja, kun joku ystävällisesti kertoi, että ensimmäinen kierrettävä poiju ei edes näkynyt rannalta… 

Pieni eliittiryhmä starttasi 5 minuuttia ennen muita ja klo 6.30 mekin olimme vedessä. Olen uinut monessa triathlonkilpailussa ja tottunut yhteislähtöihin, mutta tämän yhteislähdön kokoluokka oli jotain ihan muuta; 2800 ihmistä räpiköi toisensa alla, päällä, selässä ja sylissä. Heti kun pääsimme matkaan, jännitykseni oli tiessään ja uinti lähti sujumaan. Ensimmäisen kilometrin ajan menin vain massan mukana ja yritin karistaa muita päältäni. Pelkäämääni paniikkia ei tullut vaan pystyin onneksi suhtautumaan tilanteeseen tyynen rauhallisesti. Välillä tuli iskuja laseihin, välillä kädet olivat solmussa vieressä uivan kanssa ja kerran sain todella mojovan potkun suoraan päähäni edellä uivan vaihtaessa yhtäkkiä tyyliä rintauintiin. Nizzassa kierrettiin kaksi kierrosta, joiden välillä käytiin maissa. Uin rennosti ja pahemmin hengästymättä ja onnistuin jopa välttämään pahimmat kiertelyt. Jyrkällä rannalla toimitsijat kiskoivat kilpailijoita ylös vedestä ja pian jo juoksin kohti vaihtoaluetta. Uintiaika 1.19 ylitti kaikki odotukseni.

Pyöräilyreittiä voi kuvailla kahdella sanalla: upea ja vuoristoinen. Kun ilmoittauduimme Nizzaan, emme tajunneet ilmoittautuvamme kisaan, jonka pyöräreitti on yksi Ironman-kilpailujen vaativimmista. Onneksi mäkiä oli tullut treenattua Gran Canarialla ja Mallorcalla ja erityisesti olin kiitollinen siitä, että olin tottunut laskemaan serpentiiniteitä alas. Ensimmäisten parinkymmenen kilometrin jälkeen alkoivat nousut. Pisin nousu kesti ja kesti päättyen n. 70 kilometrin kohdille. Juoksutaustasta, hyvästä hapenottokyvystä ja kevyestä kehosta on nousuissa hyötyä ja suhteellisen kevyesti ohittelin huippupyörillä ajavia pisarakypärä-kompressiomiehiä. Eihän se toki mitään kevyttä ollut minullekaan. Vedin kuitenkin pyöräilyosuuden varman päälle pk-sykkeillä ja ehdin ihastella myös maisemia. Vakavia onnettomuuksia oli reitillä useita ja kaikissa taisi olla syynä liian suuri tilannenopeus laskuissa. Valitettavasti yksi onnettomuus päätyi brittimiehen kuolemaan. Itse olin jo tottunut laskemaan vaativampiakin laskuja ja laskettelin alas nautiskellen ja sopivan varovaisesti. Loppukilometrit olivat aika tasaisia ja siellä pääsin vielä posottelemaan aika-ajotangoilla… ja ohittelemaan muutamia miehiä 😉 Oli nimittäin aika huvittavaa, että muutamille kilpakumppaneille tuntui olevan hirvittävän iso pala, että nainen ajoi ohi. Ohitin eräänkin miehen useaan kertaan: hän ajoi hiljempaa kuin minä ja koska peesaaminen on kisoissa kielletty, vedin reilusti ohi. Hän taas ajoi saman tien uudelleen ohitseni ja jäi jumittamaan eteeni. Tätä jatkui suhteellisen kauan. Kun sitten n. 20km ennen pyöräilyn maalia näin taas saman miehen, pieni piru iski minuun ja vedin kunnolla ohi ja jätätin hänet kauaksi taakse. Ilmeisesti Ranskassa naisten paikka on kilpailuissa huoltojoukoissa, ei osallistujana. Pyöräosuuden maaliin hurautin ajalla 6.55 eli taas hieman nopeammin kuin mitä oletin. Vielä maalisuoralla meinasi tulla kolareita eteen pomppivien katsojien ansiosta, mutta spontaani ”Pois alta, perkele”-huutoni piti porukan loppumatkasta aidan takana.

(Kuvassa tiukan pitkän nousun alkua)

 Maratonille pääsy oli helpotus. Tuntuuhan se kieltämättä hieman absurdilta, että tiukkaa tekemistä on takana jo n. 8,5 tuntia ja sitten lähdetään maratonille. Tällä kertaa maratonille lämmittely tuli ainakin hoidettua huolella 🙂 Nizzan kisassa juostaan rantakatua lentokentän suuntaan n. 5km ja takaisin, tämä siis neljä kertaa toistettuna. Reitti on tasainen, mutta yli 30 asteen helle ja täysin aurinkoinen baana toivat hommaan vähän lisähaastetta. Joka kierroksen jälkeen käteen sai eri värisen lenksun ja kun koossa oli kolmen lenkin värisuora, pääsi seuraavalta kierrokselta maalisuoralle. Juoksu sujui tasaisen varmasti juomapisteeltä ja suihkulta toiselle. Jalat olisivat ehkä kulkeneet kovemminkin, mutta helle ja pelko nesteiden imeytymisestä sai ottamaan juoksun varman päälle ja aika rauhallisesti. Otin tavoitteeksi juosta koko matkan ja välillä tuntui, että kaikki muut kävelevät. Toki kärki oli juossut omat huippuaikansa jo aiemmin, mutta yllättävän kovan näköisiä kavereita tuli juoksussa selkä edellä vastaan. 

Yhteishenki oli kilpailussa ihan uskomattoman hieno. Varsinkin juoksuosuudella toisilleen tuntemattomat ihmiset tsemppasivat toisiaan jatkamaan ja yleisö kannusti nimeltä. Omat kannustusjoukkoni olivat tietenkin vertaansa vailla ja jaksoivat tsempata loppuun asti, vaikka päivä oli ollut jo heillekin aikamoinen kestävyyssuoritus. 

Viimein kaikki kolme väriä olivat kasassa ja pääsin Finish Linelle. Voimia riitti vielä hienoon loppukiriin ja maaliviivan ylitin ajassa 12.53. Olen kokenut monta maaliintuloa, mutta Ironmanin maaliintulo nousi kyllä kokemuksissa listan kärkeen. Mitään suurta hurmiota ja tunnemyrskyä en kokenut, mutta kyllähän se hienolta tuntui – ja tuntuu edelleen. Urakka oli suoritettu kunnialla, tavoite eli maaliinpääsy saavutettu ja jopa ajattelemani aika-arvio alittui. 

En usko, että tämä kilpailu jäi viimeiseksi pitkän matkan triathlonkilpailuksi, jonka tulemme tekemään. Kokemus oli mahtava (ainakin näin jälkikäteen ajateltuna…) ja ehdottomasti varmasti teen urakan vielä uudelleen, mutta ei välttämättä vielä ensi vuonna. Kun tämä matka on nyt kerran koettu, seuraavalla kerralla uskaltaa ehkä lisätä vähän vauhtia.

Triathlonissa kaikki matkat ovat hienoja ja vaativat eri ominaisuuksia eikä kaikkien tarvitse (eikä kannata) tavoitella pitkiä matkoja. Täytyy myös muistaa, että itse olen rakentanut kestävyyspohjaani tavoitteellisesti jo kymmenen vuoden ajan. Ironman-kisa ei siis ole kaikkimullehetitännenyt-tyyppinen suoritus, jonne treenataan hetkessä. Tänä kesänä olen kisannut jo perusmatkalla, sprintissä, tuolla pitkällä matkalla ja seuraavana vuorossa on puolimatka Joroisilla. Sen jälkeen katseet voikin kääntää kohti maratoneja, tärkeimpänä siellä Berliinin maraton syys-lokakuun vaihteessa. Välissä kuitenkin myös lomaillaan.

(Onnellinen illallistaja pitkän päivän päätteeksi. Olo on hyvä.)

Entä miltä tuntui kisan jälkeen. Huomioita:

• lihakset olivat seuraavana päivänä vähemmän kipeät kuin yleensä pelkän maratonin jälkeen
• suolatasapainon korjaaminen kesti vielä muutaman päivän
• flunssa iskee aina ison urakan jälkeen helposti, niin myös tällä kertaa
• ajatus juoksi seuraavana päivänä vielä normaaliakin hitaammin
• energiaa kului sykemittarin arvion mukaan n. 6000 kcal
• märkäpuvun aiheuttamien hiertymien paraneminen kestää yllättävän kauan
• triathlon on mahtava laji!

Ja mitä sitten tein kisan jälkeen Ranskassa? Alla olevat kuvat saavat kertoa. Kiitos vielä kaikille tuesta, kannustuksesta, myötäelämisestä ja onnitteluista.

Ihanaa kesää ja treeni-iloa!

Huh, kevät on ollut niin kiireinen, että blogipäivitykset ovat jääneet juoksu- ja triathlonkoulujen, harjoitusohjelmien teon, kirjaprojektin, yksityisasiakkaitten ja omien treenien jalkoihin. Olen siis harjoitellut priorisointia ja venyttänyt jaksamistani välillä vähän liiankin äärirajoille – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kevään kohokohta oli harjoitusleiri Mallorcalla. Olin siellä yhtenä vetäjänä ja viikon aikana treenitunteja kertyi yhteensä noin 50. Vaikka keli ei koko ajan ihan optimaalinen ollutkaan, saimme mukavasti pyöräilykilometrejä (ja nousumetrejä) alle ja myös juoksu kulki talven aikana vaivanneista nilkkaongelmista huolimatta yllättävän hyvin. Oli mahtavaa huomata, että syksyn leirin myötä pyöräilyni oli siirtynyt uudelle tasolle ja nyt taas kevään leirin myötä seuraavalle. 

Leiriltä kotiuduin HCR:n aamuna ja kipaisin vielä puolimaratonin leiriviikkojen loppuhuipennukseksi. Jos ajatellaan puhtaasti kilpailumielessä, ei juoksussa tietenkään ollut mitään järkeä rankkojen treeniviikkojen päätteeksi, mutta henkisen jaksamiseni kannalta siinä oli paljonkin järkeä. Koska juoksen niin paljon asiakkaitteni kanssa, jäävät omat juoksut aika vähälle ja oma juoksuvauhti ja -kunto hämärtyvät. Nautin HCR:llä siitä, että sain juosta täysin omaa vauhtiani ja laittaa itseni juuri niin lujille kuin halusin. Sain testailla omia rajojani ja etenkin koetella henkistä vahvuuttani: kuinka paljon epämukavuutta siedän ja minkälaisilla ajatuksilla saan siirryttyä epätoivon hetkistä taas toiveekkuuteen.

Henkisesti merkittävä harjoitus oli myös pari viikkoa sitten tekemämme pyöräily Helsingistä Turkuun ja siihen päälle vielä pienen juoksulenkin vetäisy. Pyöräilykilometrejä meille kertyi 190, josta viimeiset 100 kovaan vastatuuleen. Pyörä kulki vastatuulesta huolimatta aika kevyesti ja jalat tuntuivat Turussa siltä, että matkaa olisi takana huomattavasti vähemmän. Juoksu sujui hyvin ja itsetunto kasvoi kohisten – ehkä se Ironman juhannuksena on mahdollista päästä läpi. Tuon pitkän harjoituksen jälkeen pidin ansaitun lepopäivän ja maanantaina triahtlonkoululaistemme kanssa tekemässäni yhdistelmäharjoituksessa huomasin lentäväni. Superkompensaatio! Vihdoin pääsin kokemaan konkreettisesti parantuneen kunnon – Mallorca ja pitkä pyöräily tekivät tehtävänsä. 

Itselleni noilla harjoituksilla on erityisen suuri merkitys nimenomaan psykologiselta kannalta. Ne antavat varmuutta omasta kunnosta ja opettavat tunnistamaan sekä hallitsemaan omia tunteita raskaiden suoritusten aikana. Kilpailut mahdollistavat oman fyysisen ja psyykkisen kunnon mittaamisen: Missä mennään ja mikä on kuntoni suhteessa muihin? Ohitanko lopussa muita vai tapahtuuko suorituksessani selkeä notkahdus? Olenko valmis tiettyihin vauhteihin? Tietenkään juoksutapahtumissa ei aina tarvitse kilpailla, mutta sitä ei pitäisi myöskään kammoksua. Kilpaileminen ei ole paha, ruma, suorituskeskeisten ihmisten rakentama mörkö, vaan ennemminkin peili.

Väitän, että monet ihmiset alisuoriutuvat kilpailuissa puutteellisen itseluottamuksen takia. Kilpailu on kilpailu. JOS mielessä on tietty tavoite, jonka haluaa saavuttaa, on sen vuoksi luultavasti siedettävä myös vähän epämukavuutta. JOS haluaa tavoitella uutta ennätystä, ei juoksutuntuman kuulukaan olla sama, kuin omalla rauhallisella pitkällä lenkillä. Omat rajat pitää toki tuntea ja kehon varoitussignaaleja kuunnella, mutta omat rajat on myös opeteltava välillä ylittämään. Jos on harjoitellut säännöllisesti, tehnyt monipuolisia treenejä ja silti kilpailussa jo ensimmäisen ylämäen kohdalla ajattelee vain ”en jaksa, en pysty, kamalaa, raskasta, pitää hidastaa…” ei kyllä varmasti pystykään parantamaan suoritustaan.

Pitkissä kilpailuissa tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Hetken epätoivo voi yksittäisen kannustuksen ansiosta vaihtua euroriseksi tunteeksi. Jos siis hetkellisesti tuntuu pahalta, ei se tarkoita, että koko suorituksen ajan tuntuisi pahalta. Epätoivon hetkinä yritän ainakin itse hakea voimaa katsojista, muista juoksijoista ja ajattelen maaliviivan ylittämistä ja sen jälkeistä tunnetta (joka on muuten paras tunne maailmassa). 

Juoksutin asiakastani juuri 1,5 tunnin lenkin tavoiteltavaa maratonvauhtia… tai siis asiakkaani luuli juoksevansa suunnilleen maratonvauhtia, mutta todellisuudessa juoksimme yli 20 s/km reippaampaa vauhtia koko lenkin ajan. Hyvin meni. En lähtökohtaisesti harrasta huijausta, mutta välillä yritän osoittaa ihmisille, että he oikeasti jaksavat hieman enemmän, kuin mitä luulevat. Olen itsekin juossut maratonennätykseni mieheni pitäessä vauhtia – luulin juoksevamme hitaampaa kilometrivauhtia kuin mitä todellisuudessa juoksimme eivätkä henkiset stopparini päässeet kiljumaan hidastamiskehotuksia aivoilleni. Saman ilmiön olen huomannut pyöräilyssä: välillä kannattaa jättää vauhtimittari kotiin – samalla myös henkiset hidasteet jäävät kotiin. 

Itse yritän keräillä kaikki fyysiset ja henkiset voiman rippeet ja asennoitua kohti Nizzaa. Ennen juhannuksen kisaa on vielä edessä triathlonin perusmatka Vantaalla ja sprinttimatka Rajamäellä. Hyviä kilpailuja kaikille – ylittäkää itsenne!

– Johanna

Kuvaterveiset leiriltä, kuvaajana Ilkka Järvimäki

Hiihtoa, hiihtoa, hiihtoa, lihaskuntoa, uintia, juoksua, spinningiä ja venyttelyä. Tässä vastaus kysymykseen, miten triathlontreenini sujuvat näin talvella. Maratonjuoksut vaihtuvat talvella maratonhiihtoihin: viime viikonloppuna hiihdin Savonia-hiihdon (40km perinteistä) ja ensi sunnuntaina on vuorossa Finlandia-hiihto vapaalla tyylillä (50km). En ajatellut kuitenkaan Nizzan triathlonia taivaltaa hiihtäen eli kyllä tässä kevään mittaan muitakin treenejä tulee tehtyä… Nyt kuitenkin nautin vielä hangista. 

Olen sitä mieltä, että koska Suomessa on kelien puolesta upea mahdollisuus tehdä eri vuodenaikoina erilaisia treenejä, kannattaa tilaisuutta käyttää hyväksi. En usko, että olisin ratkaisevasti paremmassa triathlonkunnossa kesällä, jos nyt talvella hiihtolenkkien sijaan olisin ajanut olohuoneessa trainerilla. Ainakin pääni olisi huomattavasti huonommassa kunnossa. Kaikki kunnia kuitenkin niille, jotka jaksavat peruslenkkejä fillarilla sisätiloissa puurtaa – itse vaan nautin ulkoilmasta niin paljon, että ajatus pitkästä lenkistä telkkaria katsoen hirvittää. Spinningiä ohjaan säännöllisesti eli onneksi pyöritystuntuma ei pääse talvella kokonaan katoamaan. Jos talvellakin tekisin kaikki pitkät lenkit juosten, kärsisin luultavasti kaikenlaisista vaivoista jo ennen maratonkauden alkua.

Hiihto on peruskunnon kehittämisen sekä juoksu- ja triathlonharjoittelun kannalta erinomainen treenimuoto: iskutuksen puuttuminen säästää jalkoja, ylä- ja keskivartalo vahvistuvat ja harjoitusten kestoja pystyy pidentämään pelkästään juosten tehtäviin harjoituksiin verrattuna. Lenkkien tehoa pystyy säätämään paitsi vauhdin, myös reittivalintojen avulla. Lisäämällä vielä pienen juoksupätkän hiihtolenkin päätteeksi, on triathlonin kannalta loistava yhdistelmäharjoitus kasassa.

Hiihto on kuitenkin tekniikkalaji, jota täytyy harjoitella. Ilokseni olen huomannut, että yhä useampi aikuinen on hakeutunut hiihtokouluun tai pyytänyt yksityisopetusta hiihdon tekniikkaan. Itsekin olen auttanut monia ihmisiä löytämään aivan uusia puolia hiihdosta kohtuullisen pienilläkin tekniikkavinkeillä. Jos olet jostain syystä päättänyt inhota hiihtoa, kokeile huviksesi antaa lajille uusi mahdollisuus. Muista kuitenkin, että hiihto on paitsi tekniikkalaji, myös välineurheilua parhaimmillaan. Suurin virhe on kokeilla hiihtoa epäsopivilla, lipsuvilla tai luistamattomilla lainasuksilla – sen jälkeen inhoaa hiihtoa varmasti vähintäänkin yhtä paljon, kuin lapsuuden pakkolenkeillä.

Tässä pieni muistilista hiihtoladuille:

1. Hiihto ei ole sauvakävelyä. Oleellista on liuku ja painon siirtyminen sukselta toiselle niin perinteisessä hiihtotyylissä kuin luistellessakin. Harjoittele sauvoitta hiihtoa ja pitkää liukua.

2. Monon kannan kuuluu irrota suksesta. Kyseessä on siis potku, ei jalan siirtäminen tönkkösuorana toisen eteen.

3. Tasatyöntö kehittää keski- ja ylävartalon voimaa ja sitä kannattaa harjoitella hieman joka hiihtokerralla. Muista, että katse seuraa työntöä loppuun asti. Ala-asennossa selkä on vaakasuorassa linjassa, niska selän jatkeena ja katse kohti monoja tai jopa suksien kantoja. Unohda siis pieni nytkyttely yläasennossa ja jätä myös kyykkytreenit salille tehtäväksi – jos kyykistyt voimakkaasti tasatyönnön aikana, vuotaa voima polvitaipeista pihalle. 

4. Luisteluhiihto ei ole pelkästään perusluistelua eli kuokkaa. Kuokka on oikeastaan ylämäkitekniikka, jota kuitenkin useat hiihtäjät käyttävät ainoana tekniikkaan. Pyydä apua eri tyylien opetteluun. Tavoitteena olisi käyttää eri tekniikoita maaston muotojen mukaan: kuokkaa, wassua, mogrenia ja sauvoitta luistelua. 

Keväthangilla hiihtäminen on liikuntaa parhaimmillaan. Vielä on aikaa hioa hiihtotekniikkaa ja nauttia toivottavasti aurinkoisista kevättalven hiihtopäivistä. Luistavia latuja!

Näin ystävänpäivänä jäin miettimään perheen ja ystävien merkitystä treenitavoitteiden saavuttamisen ja yleisesti liikunnallisen elämäntavan ylläpitämisen kannalta. Itse olen suunnattoman onnellinen siitä, että saan jakaa suuren osan treeni- ja kilpailukokemuksistani aviomieheni kanssa. Myös ystävien kanssa näemme usein liikunnan merkeissä. Veljeni vielä Helsingissä asuessa näimme yhteisillä aamulenkeillä ja isäni kanssa juoksemme, hiihdämme, pyöräilemme ja käymme maratoneilla yhdessä. Äitini kyllästyttyä vain katsomaan maratonjuoksujamme, myös hän innostui treenaamaan ja on nyt matkalla kohti ensimmäistä puolimaratoniaan. Kun tarkemmin ajattelen, liikunta kuuluu luonnollisena osana lähes kaikkiin kaveri- ja perhesuhteisiini, vähintään puheen tasolla. 

Näillä liikuntamäärillä elämäni olisi todella vaikeaa, jos kumppanini elämäntavat olisivat kovin erilaiset. Meille esimerkiksi pyhäpäivät ovat hyviä mahdollisuuksia tehdä pitkiä treenejä, juhannuksen vietto on ihan luontevaa aloittaa pyöräilemällä Helsingistä Turkuun ja pääsiäinen luo hyvän mahdollisuuden esimerkiksi hiihtovaelluksen toteuttamiseen. Oma mieheni on minulle paras kannustajana, kirittäjä, tukija ja tarvittaessa myös järjen ääni ja jarru. Vaikka muuten olen kilpailuhenkinen, miehelleni ei harmita hävitä. Minun on hampaat irvessä myönnettävä, että vaikka treenaisin kuinka, en silti pärjää huippukunnossa olevalle miehelleni. Hampaat irvessä joudun myöntämään muitakin naiseuden tuomia rajoitteita…muun muassa sen, että lihasten esiin saaminen on vähintään triplatyön takana mieheeni verrattuna.  Elämän suuria vääryyksiä. 

Itse olen juossut parhaan maratonaikani niin, että puolisoni juoksi vierellä jäniksenä, kiihdytti aina ennen juomapistettä ja haki minulle urheilujuoman valmiiksi käteen… ja huijasi koko ajan kilometrivauhtimme olevan hitaampi, kuin mitä todellisuudessa juoksimme. Vaikka ensi kesän triathlonin Ironman-matkan menemme varmasti omia vauhtejamme, on valtava voimavara, että tavoitteemme on yhteinen ja voimme yhdessä valmistautua tulevaan koitokseen. 

Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä ja myös omaa aikaa tarvitaan. Pariskunnalla voi olla erilaiset harrastukset, mutta tärkeintä on asenne toisen harrastusta kohtaan. Jos lenkille lähtöä joutuu joka kerta perustelemaan, maanittelemaan siihen lupaa ja lenkiltä tullessaan kohtaamaan toisen myrtyneen ilmeen ja valitukset pyykin määrästä, voi innostus loppua lyhyeen. Etenkin suurempaa elämänmuutosta tehtäessä kumppanin tuki on ensiarvoisen tärkeää. Jos kumppanisi ei pysty kannustamaan sinua siinä, että tavoittelet terveellisempää ruokavaliota, liikunnallisempaa elämäntapaa ja parempaa oloa, on suhdetta syytä pohtia vakavasti. Jos toista rakastaa, haluaa hänen voivan hyvin. 

Myös ystävien asenne ja kannustus ovat kullanarvoinen asia. Omat ystäväni ovat jo tottuneet siihen, että saatan lähteä aamulenkille ennen muiden heräämistä ja he ovat oppineet myös sen, että olen huomattavasti parempaa seuraa, jos olen päässyt liikkumaan tarpeeksi. Upea osoitus ystävien ymmärryksestä olivat omat polttarini (joskus ihan liian kauan aikaa sitten). He olivat suunnitelleet aloituksen niin, että ehdin käymään aamulenkillä ja kotiin palatessani löysin viestin, jossa kerrottiin aloituspaikka. Ystäväni ottivat riskin ja olivat varmoja siitä, että lähtisin aamulenkille, ilman tuota lenkkiä suunnitelmat olisivat menneet pieleen.

Toki elämään mahtuu muutakin kuin treenaus ja varsinkin kun teen liikuntaa työkseni, näen mielelläni kavereita kahvilla tai hyviä ravintoloita testaten. Pisteet rakkaille ystävilleni vielä siitä, että minulta harvoin pyydetään töitä ystävänpalveluksena. Kun mietin työkseni asiakkaille harjoitusohjelmia tai vedän erilaisia treenejä, on kavereiden kanssa ihanaa puhua jostain ihan muusta ja kuulla heidän elämästään.

Jos siis mietit hyviä ystävänpäivälahjoja, lahjoita suklaan sijaan yhteinen treenihetki. Pyydä ystävääsi vaikka lenkille tai lähde puolisosi kanssa yhdessä treenaamaan. Jos elät hektistä arkea pienten lasten kanssa, paras lahja puolisollesi on hetki omaa treeniaikaa (ja ehkä myös pieni lahjakortti johonkin ihanaan hoitoon ;)).

En yritä leikkiä parisuhdegurua, mutta totuus löytyy blogini otsikosta: hyvä lenkki, parempi mieli. Ottakaa rohkeasti aikaa treeneille ja miettikää, mitä lajeja voisitte harrastaa myös yhdessä. Hyvän treenin jälkeen harva viitsii marmattaa kotona pienistä asioista.

Hyvää ystävänpäivää, rakastakaa ja kannustakaa toisianne!

”Mikä onkaan sävähdyttävämpää, kuin väittää muutaman minuutin viikottaisen harjoittelun riittävän.” – Janne Holmén (Juoksija 1/2013)

Uusimmassa Juoksijassa Janne osuu asian ytimeen kirjoittaessaan liikuntatutkimuksista ja median valikoivasta tyylistä poimia tutkimustuloksista otsikoita. Ihmisten kaipaamia pikaisia hokkuspokkus-treenejä pohdiskelee ansiokkaasti myös Tuomo Lehtinen samaisen lehden pääkirjoituksessa.

Etenkin naistenlehdissä, iltapäivälehdissä ja kuntoilulehdissä puheenaiheeksi nousee säännöllisin väliajoin HIT, HIIT sekä erilaiset ”nopeammin-kovempaa-enemmän” -treenit. Toki kaikki kiireiset, työssäkäyvät, ruuhkavuosiaan elävät ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, miten voisi päästä huippukuntoon vain muutaman minuutin treenillä päivittäin. Olen seurannut esimerkiksi HIT (High Intensity Training) ja HIIT (High Intensity Interval Training) intoilua lähipiirissäni. Lopputuloksena ei ole ollut dramaattisesti parantunut hapenottokyky vaan paluu lopulta perusasioiden äärelle.

Oikotietä onneen ei ole. Uusien asioiden kokeilemisessa ei sinänsä ole mitään pahaa ja jossain määrin uudet metodit tuovat hyvää vaihtelua treeniin ja sitä myötä myös kehittymistä. Ongelmaksi muodostuu usein se, että kuormittavia vauhtikestävyysharjoituksia innostutaan tekemään tiheään tahtiin useamman kerran viikossa ja ohjelmaa noudatetaan orjallisesti kehoa kuuntelematta. Enemmän vauhtikestävyystreeniä ja aina vaan kovempaa ei tarkoita automaattisesti kovempaa maratontulosta. Huippujuoksijat pystyvät tekemään useamman vauhtikestävyysharjoituksen viikossa, mutta heidän kokonaisharjoitusmäärässään vk-, ja mk-harjoitukset ovat kuitenkin vain murto-osa. Jos siis kestävyysurheilija A harjoittelee viikossa 20 tuntia, siitä vain muutama tunti on kovatehoista tai erittäin kovatehoista harjoittelua. Kun kestävyyskuntoilija B harjoittelee viikossa esim. 6 tuntia, siitä 4-5 tuntia saattaa olla kovatehoista tai erittäin kovatehoista harjoittelua. Oho? Tunnistatko itsesi tästä:
* talvella hyötyliikunta jää kelin/pimeyden ym takia ehkä hieman vähemmälle
* liukas keli tai kova pakkanen ajaa sisäradalle tai matolle juoksemaan ja siellä perusjuokseminen on tylsää, joten tulee tehtyä usein intervalleja tai vaan juostua kovempaa…
* spinningissä tai esim. attackissa ja combatissa tulee käytyä talvella paljon
* hiihtämässä käydään, mutta lenkki on epäonnistunut, jos joku menee ohi
Tarkista huviksesi, paljonko viikkoosi jää peruskestävyysalueella tehtya harjoittelua.

Usein unohdetaan, että kokonaiskuormitus ei muodostu vain fyysisestä rasituksesta vaan yhtä lailla stressi, unenpuute, huono ravitsemus ja kiire kuormittavat elimistöä. Huonosti nukutun yön ja henkisesti todella rankan työpäivän jälkeen elimistö kaipaisi enemmän rentouttavaa ja energiaa tuovaa peruskestävyyslenkkiä, kuin erittäin kuormittavaa maksimaalista harjoitusta. Tällöin tiukan kaavan mukaan tehty vauhtikestävyysharjoitus voi enemmänkin laskea kuntoa kuin nostaa sitä. Vauhtikestävyyslenkkejäkin tarvitaan, mutta suunniteltua kovaa harjoitusta ei kannattaisi tehdä juuri sen vuoden rankimman työpäivän päätteeksi. 

Välillä pitää saada mennä kovaa ja tuntea se ihana hyvä olo, kun on astunut epämukavuusalueensa yli ja selvinnyt siitä. Kyllä minussakin on sen verran masokistin vikaa, että nautin treenistä, jonka jälkeen olen totaalisen puhki. Toisaalta nautin myös treeneistä, joiden aikana ehtii katsella maisemia tai jutella mukavia ja tuntuma on kevyt. Kyse ei olekaan siitä, kumpi treeni on ”parempi” tai ”huonompi”, vaan siitä, missä suhteessa näitä treenejä tehdään. 

Kovatehoiset intervalliharjoitukset voivat toki nostaa heikkokuntoisen ihmisen maksimaalista hapenottokykyä nopeastikin, mutta kokonaisvaltaisesti ajateltuna parempiin tuloksiin päästäisiin maltillisemmilla keinoilla: järkevällä monipuolisella harjoitusohjelmalla, suoritustekniikan hiomisella, riittävällä lihashuollolla ja oikealla ravitsemuksella. Luultavasti tuloksetkin olisivat pysyvämpiä, koska henkilö saattaisi alkaa jopa nauttia liikunnasta.

Hyvän kestävyyspohjan rakentaminen kestää vuosia ja se pohja on jokaisen muurattava huolella. Lunta ja jäitä hattuun nyt talvella. Vielä ei tarvitse ainakaan juoksun ja triathlonin osalta olla kisakunnossa eikä haittaa, vaikka joku siellä ladulla pyyhältää ohi.

Jutta & puolen vuoden superdieetit on viihdyttävä tv-ohjelma. Monesta meistä on ainakin salaa kiva katsella ylipainoisten ihmisten rehkimistä orjapiiskuri-personal trainereiden ohjauksessa. Moni varmasti samaistuu ohjelmaan hakeneiden ihmisten tilanteeseen ja kamppailee ainakin osin samojen ongelmien kanssa. Moni varmasti myös aidosti iloitsee näiden ihmisten onnistumisista ja saa toivonkipinän siitä, että itsekin voisi onnistua. Jos ohjelma motivoi muutokseen, voidaan sitä pitää tietenkin hyvänä asiana.

Ohjelman käsikirjoitukseen varmasti kuuluu, että sarjassa PT:t ovat tiukkoja orjapiiskureita ja mukaan  varmasti on leikattu ne kaikki rankimmat treenipätkät. Tai ainakin toivon, että kyse on leikkaajan ja tuotannon valinnoista, eikä siitä, että kaikki treenit todella tapahtuvat vain salilla ja suurilla painoilla.

En voinut olla älähtämättä ääneen ensimmäisen jakson nähtyäni. Myönnän, että harjoitusfilosofiani eroaa voimakkaasti ohjelman tekijöiden ajatuksista. Itse olen keskittynyt kestävyyslajeihin ja toki sekä minun, että useimpien asiakkaitteni harjoittelu painottuu näin pääosin muuhun, kuin maksimaaliseen lihasmassan kasvattamiseen ja sisätreenailuun. MUTTA en silti voi ymmärtää sitä, että erittäin ylipainoinen sohvaperuna istutetaan laitteeseen ja pumpataan sitten liikkeitä menemään itku ja oksennus kurkussa. Ainoa ulkona tapahtuva liikunta, jota ensimmäiseen ohjelmaan oli kuvattu, oli maksimaalinen porrastreeni haarahypyillä höystettynä. Mihin jäi peruskestävyyden rakentaminen ja sitä kautta yleisen jaksamisen paraneminen myös arjessa? No, eihän se kovin kiinnostavaa katsojan kannalta olisi seurata kahden tunnin sauvakävelylenkkiä… Toivon siis edelleen, että peruskestävyysharjoittelu on vain jäänyt ohjelman leikkaajan pöydälle. Ainakin tänään tulleessa jaksossa treenattava jopa ulkoili, tosin taas näytettiin porrastreeniä ja mäkien nousua ähkien.

Jos nyt kuitenkin joku ohjelman innoittamana lähtee tekemään muutosta ja ottaa itseään niskasta kiinni, on suurena vaarana että hän yrittää jäljitellä ohjelman vinkkejä itsenäisesti: marssii siis salille, tekee x määrän toistoja isoilla painoilla (ja luultavasti väärällä tekniikalla ilman PT:n apua), sheikkailee treenin jälkeen palautusmömmöjä (ja varmuuden vuoksi myös kaikkia mahdollisia ”rasvasieppareita”) ja seuraavana päivänä lähtee tekemään mäkitreeniä – täysillä, sillä eihän treeni tehoa, jos se ei tunnu missään. Ihan liian moni treenaa juuri näin jo ilman näitä superohjelmiakin ja ihmettelee sitten joskus kuntotestissä, että hapenkuljetuselimistön kunto onkin lähinnä välttävä eikä niitä vatsalihasliikkeitäkään oikein jaksanut tehdä.

Kun ohjelmassa puhutaan painonpudotuksesta, on aika outoa, että paljon energiaa kuluttavaa pitkäkestoista aerobista treeniä ei mainita juuri ollenkaan. Kyllähän lihasmassa toki lisää hieman peruskulutusta ja painonpudotuksessa on tärkeää tehdä lihaskuntoharjoittelua, jotta nimenomaan läski lähtisi ja lihasmassa säilyisi ja jopa kasvaisi, mutta ei siitä hauiksestakaan kovasti iloa ole, jos edelleenkään ei jaksa kävellä kauppaan hengästymättä.

Ensimmäisen jakson lopussa puolen vuoden superdieetin jälkeen nainen totesi, että ajatteli nyt seuraavan kuukauden ottaa vähän rennommin ja aloittaa sitten taas viimeisten kilojen karistamisen. Yeah, right! Kyse oli hänen kohdallaan nimenomaan superdieetistä, ei elämäntapamuutoksesta. En oikein usko, että liikuntakokemukset jäivät hänen mieleensä positiivisina elämyksinä saati että hänelle olisi syntynyt positiivista riippuvuutta liikkumiseen. Toivottavasti olen väärässä.

Ohjelman PT:t ovat varmasti asiansa osaavia ammattilaisia enkä halua mitenkään väheksyä heidän työtään. Tiukkuutta tarvitaan välillä ja joka asiakas vaatii erilaista ohjausta – myös tarpeeksi kiitosta ja kannustusta. Peräänkuulutan katsojilta kuitenkin medialukutaitoa ja tervettä järkeä. Kannattaa miettiä, haluaako todella superdieettiä ja sen jälkeen mahdollisesti paluuta entiseen vai lähteekö muuttamaan elämäntapojaan pysyvästi. Tämän päivän jaksossa henkilö kertoi jääneensä mukavasti koukkuun treenaamiseen. Hyvä niin.

Yhdessä tunnin jaksossa saattaa näkyä huikea muutos. Muistutan, että tuo muutos ei kuitenkaan ole tapahtunut tunnissa. Oikotietä onneen ei ole. Jotta loppuelämäänsä ei tarvitsisi harrastaa superdieettejä, on hyvä muistaa muutama asia: hyvä painonpudotusruokavalio on sellainen, jota voi vaivatta noudattaa lopun elämäänsä, lisäravinteet eivät ole onnistumisen edellytys ja liikunnasta voi ja saa oikeasti nauttia. Ja lopuksi vielä: peruskestävyys on kivijalka, jonka rakentamista ei voi ohittaa!