Näin ystävänpäivänä jäin miettimään perheen ja ystävien merkitystä treenitavoitteiden saavuttamisen ja yleisesti liikunnallisen elämäntavan ylläpitämisen kannalta. Itse olen suunnattoman onnellinen siitä, että saan jakaa suuren osan treeni- ja kilpailukokemuksistani aviomieheni kanssa. Myös ystävien kanssa näemme usein liikunnan merkeissä. Veljeni vielä Helsingissä asuessa näimme yhteisillä aamulenkeillä ja isäni kanssa juoksemme, hiihdämme, pyöräilemme ja käymme maratoneilla yhdessä. Äitini kyllästyttyä vain katsomaan maratonjuoksujamme, myös hän innostui treenaamaan ja on nyt matkalla kohti ensimmäistä puolimaratoniaan. Kun tarkemmin ajattelen, liikunta kuuluu luonnollisena osana lähes kaikkiin kaveri- ja perhesuhteisiini, vähintään puheen tasolla.
Näillä liikuntamäärillä elämäni olisi todella vaikeaa, jos kumppanini elämäntavat olisivat kovin erilaiset. Meille esimerkiksi pyhäpäivät ovat hyviä mahdollisuuksia tehdä pitkiä treenejä, juhannuksen vietto on ihan luontevaa aloittaa pyöräilemällä Helsingistä Turkuun ja pääsiäinen luo hyvän mahdollisuuden esimerkiksi hiihtovaelluksen toteuttamiseen. Oma mieheni on minulle paras kannustajana, kirittäjä, tukija ja tarvittaessa myös järjen ääni ja jarru. Vaikka muuten olen kilpailuhenkinen, miehelleni ei harmita hävitä. Minun on hampaat irvessä myönnettävä, että vaikka treenaisin kuinka, en silti pärjää huippukunnossa olevalle miehelleni. Hampaat irvessä joudun myöntämään muitakin naiseuden tuomia rajoitteita…muun muassa sen, että lihasten esiin saaminen on vähintään triplatyön takana mieheeni verrattuna. Elämän suuria vääryyksiä.
Itse olen juossut parhaan maratonaikani niin, että puolisoni juoksi vierellä jäniksenä, kiihdytti aina ennen juomapistettä ja haki minulle urheilujuoman valmiiksi käteen… ja huijasi koko ajan kilometrivauhtimme olevan hitaampi, kuin mitä todellisuudessa juoksimme. Vaikka ensi kesän triathlonin Ironman-matkan menemme varmasti omia vauhtejamme, on valtava voimavara, että tavoitteemme on yhteinen ja voimme yhdessä valmistautua tulevaan koitokseen.
Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä ja myös omaa aikaa tarvitaan. Pariskunnalla voi olla erilaiset harrastukset, mutta tärkeintä on asenne toisen harrastusta kohtaan. Jos lenkille lähtöä joutuu joka kerta perustelemaan, maanittelemaan siihen lupaa ja lenkiltä tullessaan kohtaamaan toisen myrtyneen ilmeen ja valitukset pyykin määrästä, voi innostus loppua lyhyeen. Etenkin suurempaa elämänmuutosta tehtäessä kumppanin tuki on ensiarvoisen tärkeää. Jos kumppanisi ei pysty kannustamaan sinua siinä, että tavoittelet terveellisempää ruokavaliota, liikunnallisempaa elämäntapaa ja parempaa oloa, on suhdetta syytä pohtia vakavasti. Jos toista rakastaa, haluaa hänen voivan hyvin.
Myös ystävien asenne ja kannustus ovat kullanarvoinen asia. Omat ystäväni ovat jo tottuneet siihen, että saatan lähteä aamulenkille ennen muiden heräämistä ja he ovat oppineet myös sen, että olen huomattavasti parempaa seuraa, jos olen päässyt liikkumaan tarpeeksi. Upea osoitus ystävien ymmärryksestä olivat omat polttarini (joskus ihan liian kauan aikaa sitten). He olivat suunnitelleet aloituksen niin, että ehdin käymään aamulenkillä ja kotiin palatessani löysin viestin, jossa kerrottiin aloituspaikka. Ystäväni ottivat riskin ja olivat varmoja siitä, että lähtisin aamulenkille, ilman tuota lenkkiä suunnitelmat olisivat menneet pieleen.
Toki elämään mahtuu muutakin kuin treenaus ja varsinkin kun teen liikuntaa työkseni, näen mielelläni kavereita kahvilla tai hyviä ravintoloita testaten. Pisteet rakkaille ystävilleni vielä siitä, että minulta harvoin pyydetään töitä ystävänpalveluksena. Kun mietin työkseni asiakkaille harjoitusohjelmia tai vedän erilaisia treenejä, on kavereiden kanssa ihanaa puhua jostain ihan muusta ja kuulla heidän elämästään.
Jos siis mietit hyviä ystävänpäivälahjoja, lahjoita suklaan sijaan yhteinen treenihetki. Pyydä ystävääsi vaikka lenkille tai lähde puolisosi kanssa yhdessä treenaamaan. Jos elät hektistä arkea pienten lasten kanssa, paras lahja puolisollesi on hetki omaa treeniaikaa (ja ehkä myös pieni lahjakortti johonkin ihanaan hoitoon ;)).
En yritä leikkiä parisuhdegurua, mutta totuus löytyy blogini otsikosta: hyvä lenkki, parempi mieli. Ottakaa rohkeasti aikaa treeneille ja miettikää, mitä lajeja voisitte harrastaa myös yhdessä. Hyvän treenin jälkeen harva viitsii marmattaa kotona pienistä asioista.
Hyvää ystävänpäivää, rakastakaa ja kannustakaa toisianne!
tahto 
Kiitos Johanna : )
ihanaa ystävänpäivää
terveisin isäystävä
Olet mahtava lenkki- ja kisakaveri!
Hyvää ystävänpäivää tsemppimestarille! 🙂
Samoin rakas ystävä. Toivottavasti uudet sukset ovat päässeet jo testiin 🙂
Upea teksti ja joka ikinen sana täyttä totta 🙂 Ainakin mun silmissä 😉
Tsemppiä Lapponiaan, täytyypäs seurailla tuloksia 🙂 JA sitä yhteislenkkiä nyt vaan kalenteriin!! Sanokaas te Jussin kanssa joku ”vapaa” ilta taikka viikonvaihde, niin mä yritän saada omat suunnitelmat osumaan sen kanssa 🙂
Kiitos Kaima,
Ajatuksia herättävä blogi. Viime lenkeillä (siellä on aikaa) olen blogisi lisäksi pohtinut sekä työpaikan liikunta-aktiviteettien suunnitteluiden, että oman nuorison harrastustoiminnan tiimoilta MOTIVAATIO-asioita. Kun on itse saanut kasvaa perheessä, jossa muun huolenpidon lisäksi on ollut tarjolla sopivan kokoisia ja maukkaita paloja liikuntapiirakasta, on helppo ymmärtää, että aikuisiälle asti jatkunut liikunnannälkä on syntynyt mallioppimisesta. (Ja hyvänä lisänä minullakin on onnistunut puolison valinta).
Mutta entäpä se porukka, jolla ei ole mallia liikunnasta kotoa, eikä aivojen sopukoissa muistijälkiä liikunnasta… ? Ja joille on ehkä kertynyt se ”jokunen” kilo” painoa liikaa? Mistä syntyy se positiivinen kierre liikkumiseen ja liikunnan nälkä? Miten nämä aikuiset voisivat nähdä liikuntapiirakan houkuttavana herkkuna? Tai ne nuoret, joille ”perheliiikunta” on tarkoittanut isän tai äidin autokyytejä treeneihin. Tekemistä, jota loppuu siinä vaiheessa kun joukkueesta seulotaan A-, B-…ja Ö-tason urheilijat. Miten nämä nuoret saadaan hinkumaan liikuntapiirakkaa yhtä innolla kuin energiajuomia?
Täytyy varmaan juosta jokunen lenkki ennen kun löydän vastauksia – tai varmaahan on, ettei vastauksillani näitä kysymyksiä laajassa mittakaavassa ratkota…Jos nyt jonkun anti-liikkuvan työkaverin saa mukaan haukkaamaan liikuntapiirakkaa ja omat lapset jatkavat terveysliikkujina, niin voi olla tyytyväinen!
Moi Kaima,
Kiitoksia kommentistasi. Tuohon motivaatio-kysymykseen koetan etsiä ratkaisua myös omilla lenkeilläni, mutta tähän mennessä 25 maratonia ja niihin valmistautuminen eivät ole vielä tuottaneet täydellistä ahaa-elämystä, joskin kyllä paljon pieniä oivalluksia 🙂
Luultavasti täydellisiä vastauksia emme tule ikinä löytämään, mutta ehkä jotain pieniä murusia, jotka voivat taas auttaa muutamaa ihmistä eteenpäin. Omassa työssäni olen huomannut sen, että positiivisen liikunta-addiktion aikaansaaminen ei ole myöhemmälläkään iällä mahdotonta ja loppujen lopuksi positiivinen riippuvuussuhde syntyy jo suhteellisen nopeasti. Tähän tarvitaan kuitenkin usein varsin paljon henkilökohtaista tukea ja sitä valitettavan harva ihminen saa. PT:n palkkaaminen on varmasti monen ihmisen kohdalla paras sijoitus pitkään aikaan. PT:n palkkaaminen ei kuitenkaan ymmärrettävästi ole kaikille mahdollista ja siksi myös etenkin työnantajan tulisi kannustaa liikkumiseen mahdollisimman paljon – myös työaikana.
Moi,
Kiitos – hyvä homma. Kiva kuulla sinulta, jolla on oikeasti kokemusta:
”että positiivisen liikunta-addiktion aikaansaaminen ei ole myöhemmälläkään iällä mahdotonta ja loppujen lopuksi positiivinen riippuvuussuhde syntyy jo suhteellisen nopeasti.”
Hyvää talven treenikautta 🙂
Moi Johanna,
Pidät aivan mahtavaa blogia! Tämä herätti minut ajattelemaan monia asioita koskien painonpudotustaustaani ja liikuntatottumuksiani vuosien varrella. Mieleeni tuli myös se, että olen hyvässä asemassa myös siltä osin, että toinen puoliskoni on intohimoinen liikkuja – hänkin harrastaa eritoten juoksua ja salitreenejä. 🙂 Käytiin ensimmäisen kerran yhdessä juoksulenkillä pari viikkoa sitten, kun olin Oulussa viikonlopun. Meillä molemmilla oli hieno fiilis juoksun jälkeen, sillä oli tosi kiva juosta yhdessä! Perheenikin kannusti minua, eritoten äitini. Silloiselle seurustelukumppanilleni se olikin kova pala…
Oma salitausta (taukoja on toki mahtunut väliin) on alkanut jo 10 vuotta sitten, peruskestävyyspuoli löytyi 2006 jolloin käynnistin elämänmuutos-projektin (silloin putosi paino ja ruokailutavat muuttuivat). Se projekti on ollut elämäni paras sijoitus itseeni! Liikunnan vaikutukset omaan ulkonäköönkin on vuosien saatossa olleet melkoiset ja vaa’an vahtaaminen on vaihtunut siihen, että tavoitteena on olla siinä kunnossa, mahtuu nykyisiin vaatteisiin. 🙂
Viitaten Johanna C:n kommenttiin, sen liikunnan ilon voi todella löytää myös aikuisiällä. 🙂 Vaikka liikunnan ilo oli hieman kadoksissa (viime syksyn ajan), se on nyt taas löytynyt, kiitos Johannalle ja Ilkalle siitä (juoksukoulusta)! Olen ihan koukussa juoksuun… 😉 Toki juoksukoulusta iso kiitos kuuluu työnantajalle – eipä tähän olisi omiin nimiinsä tullut lähteneeksi.
Toivottavasti olet palautunut Savonia-hiihdosta ja sen aiheuttamasta ”kuolleesta selästä”. 🙂 Tsemppiä viidenkympin vapaahiihtoon! 🙂 Tsemppiä muutenkin treeneihin ja nähdään taas ensi viikolla! 🙂
Kiitos Kaisa palautteesta. Upeaa, että olet löytänyt juoksun ja ennen kaikkea liikunnan ilon – hyvä olo heijastuu kyllä kaikkeen tekemiseen… ja ihanaa, että myös puolisosi jakaa kanssasi yhteiset harrastukset.
Selkä kyllä palautui nopeasti lauantain hiihdosta. Sunnuntaina sitten taas vähän pidemmälle lenkille 🙂 Mukavaa liikunnallista viikonloppua, nähdään ensi viikolla!