Ironwoman

(Kisakuvat: Ilkka Järvimäki)

Nyt on kulunut kaksi viikkoa Nizzan Ironman-kilpailusta ja on hyvä hetki kertailla hieman tunnelmia. Elimistö tuntuu toipuneen hyvin ja matkasta muistuttaa enää hiertymäjäljet niskassa ja kisan jälkeisestä flunssasta jäänyt pieni yskä. Palataan siis vielä kisatunnelmiin.

Lensimme Nizzaan perjantaina ja ensimmäinen vaativa urheilusuoritus oli mahduttaa vuokraamaamme pikkuautoon kaksi isoa pyörälaukkua, kolme jättikassia sekä käsimatkatavarat. Seuraava haaste oli raahata tuo sama määrä tavaraa yhdellä kertaa yksin kadulta hotellin sisäpuolelle Jussin etsiessä autolle parkkipaikkaa. Triathlon on mahtava laji, mutta tarvittava varustemäärä asettaa matkustamiselle omat haasteensa. Olimme onneksi optimoineet hotellin sijainnin järkevästi ja pääsimme expoon vain kadun ylittämällä. Numeroiden haku, lisenssien tarkistus ym sujuivat jouhevasti ja pian meidät oli rengastettu virallisiksi kisaajiksi huvipuistoranneketta muistuttavalla käsinauhalla. 

Lauantai oli kaikkea muuta kuin lepopäivä. Aamulla kävimme meressä testaamassa aaltoja ja kokeilin samalla uutta märkäpukua (jonka sitten myöhemmin kävin ostamassa). Välimeri on ihanan kirkas, mutta pirun suolainen ja aallokkoinen. Nizzan ranta koostuu nyrkin kokoisista kivistä, jotka veteen mennessä liukuvat alta pois ja takaisin rantaan ylittäessä vierivät aaltojen mukana kohti merta vieden uimarin mukanaan. Pieni kauhu valtasi mielen, kun kuvittelin 2800 ihmisen rynnivän kivikkoista rantaa kohti aaltoja. Päivä jatkui aamiaisen jälkeen expossa shoppailen ja Ironman-krääsää kertyi mukaan ihan kiitettävästi. Päivän haastavimmaksi osuudeksi osoittautui jälleen pyörien kokoaminen, jonka voisin kyllä ilomielin joka kerta ulkoistaa jollekin muulle. Pakkasimme juoksutavarat yhteen pussiin, pyörätavarat toiseen sekä numeroimme pyörän. Jokaisella kilpailijalla oli oma tunnin aikahaarukka, jolloin pyörä ja muut tavarat piti viedä vaihtoalueelle. Oma aikani oli vasta klo 18-19 ja jonottamisessa meni ihan kohtuullisesti aikaa. Järjestelyt toimivat väkimäärästä huolimatta hienosti ja jonossa oli hivenen jännittynyt tunnelma. Yritin epätoivoisesti etsiä joukosta muita naisia, mutta eipä niitä juurikaan näkynyt. Sen sijaan näin toinen toistaan trimmatumman ja ammattimaisemman näköisiä miestriatleetteja ja kisajännitykseni alkoi kohota entisestään. 

(Pyörä ja pussit on jätetty, nyt jonotetaan numeromerkkausta ja ajanottosirua.) 

Täytyy myöntää, etten ole ikinä jännittänyt mitään kisaa niin paljon kuin nyt tätä Ironman-koitosta. Onneksi mieheni oli taas tavalliseen tapaansa tyyneyden perikuva (tai ainakin esitti tyyntä) ja meillä oli hauska ja rento illallinen mahtavan huoltojoukkomme kera. Jos olisimme olleet kahdestaan, olisin luultavasti vain panikoinut kilpailua. En oikeastaan jännittänyt omaa kuntoani, vaan muita asioita: aaltoja, suolaista vettä, paniikkia vedessä, pyörän hajoamista, renkaan puhkeamista ja kilpakumppaneiden törttöilyä alamäissä. Lisäksi viikkoa ennen kisaa kipeytynyt kylki teki olon tuskaiseksi ja sen kestäminen kisassa jännitti. 

Kellomme soi aamulla klo 04.00 ja pian vaelsimme muiden mukana kohti pyöriä ja vaihtoaluetta. Tarkistimme rengaspaineet ja aloimme kiskoa märkäpukuja päälle. Vielä rannallakin meille oli epäselvää, mitkä poijut oikein tulisi kiertää. Katselin koko ajan lähempiä poijuja, kun joku ystävällisesti kertoi, että ensimmäinen kierrettävä poiju ei edes näkynyt rannalta… 

Pieni eliittiryhmä starttasi 5 minuuttia ennen muita ja klo 6.30 mekin olimme vedessä. Olen uinut monessa triathlonkilpailussa ja tottunut yhteislähtöihin, mutta tämän yhteislähdön kokoluokka oli jotain ihan muuta; 2800 ihmistä räpiköi toisensa alla, päällä, selässä ja sylissä. Heti kun pääsimme matkaan, jännitykseni oli tiessään ja uinti lähti sujumaan. Ensimmäisen kilometrin ajan menin vain massan mukana ja yritin karistaa muita päältäni. Pelkäämääni paniikkia ei tullut vaan pystyin onneksi suhtautumaan tilanteeseen tyynen rauhallisesti. Välillä tuli iskuja laseihin, välillä kädet olivat solmussa vieressä uivan kanssa ja kerran sain todella mojovan potkun suoraan päähäni edellä uivan vaihtaessa yhtäkkiä tyyliä rintauintiin. Nizzassa kierrettiin kaksi kierrosta, joiden välillä käytiin maissa. Uin rennosti ja pahemmin hengästymättä ja onnistuin jopa välttämään pahimmat kiertelyt. Jyrkällä rannalla toimitsijat kiskoivat kilpailijoita ylös vedestä ja pian jo juoksin kohti vaihtoaluetta. Uintiaika 1.19 ylitti kaikki odotukseni.

Pyöräilyreittiä voi kuvailla kahdella sanalla: upea ja vuoristoinen. Kun ilmoittauduimme Nizzaan, emme tajunneet ilmoittautuvamme kisaan, jonka pyöräreitti on yksi Ironman-kilpailujen vaativimmista. Onneksi mäkiä oli tullut treenattua Gran Canarialla ja Mallorcalla ja erityisesti olin kiitollinen siitä, että olin tottunut laskemaan serpentiiniteitä alas. Ensimmäisten parinkymmenen kilometrin jälkeen alkoivat nousut. Pisin nousu kesti ja kesti päättyen n. 70 kilometrin kohdille. Juoksutaustasta, hyvästä hapenottokyvystä ja kevyestä kehosta on nousuissa hyötyä ja suhteellisen kevyesti ohittelin huippupyörillä ajavia pisarakypärä-kompressiomiehiä. Eihän se toki mitään kevyttä ollut minullekaan. Vedin kuitenkin pyöräilyosuuden varman päälle pk-sykkeillä ja ehdin ihastella myös maisemia. Vakavia onnettomuuksia oli reitillä useita ja kaikissa taisi olla syynä liian suuri tilannenopeus laskuissa. Valitettavasti yksi onnettomuus päätyi brittimiehen kuolemaan. Itse olin jo tottunut laskemaan vaativampiakin laskuja ja laskettelin alas nautiskellen ja sopivan varovaisesti. Loppukilometrit olivat aika tasaisia ja siellä pääsin vielä posottelemaan aika-ajotangoilla… ja ohittelemaan muutamia miehiä 😉 Oli nimittäin aika huvittavaa, että muutamille kilpakumppaneille tuntui olevan hirvittävän iso pala, että nainen ajoi ohi. Ohitin eräänkin miehen useaan kertaan: hän ajoi hiljempaa kuin minä ja koska peesaaminen on kisoissa kielletty, vedin reilusti ohi. Hän taas ajoi saman tien uudelleen ohitseni ja jäi jumittamaan eteeni. Tätä jatkui suhteellisen kauan. Kun sitten n. 20km ennen pyöräilyn maalia näin taas saman miehen, pieni piru iski minuun ja vedin kunnolla ohi ja jätätin hänet kauaksi taakse. Ilmeisesti Ranskassa naisten paikka on kilpailuissa huoltojoukoissa, ei osallistujana. Pyöräosuuden maaliin hurautin ajalla 6.55 eli taas hieman nopeammin kuin mitä oletin. Vielä maalisuoralla meinasi tulla kolareita eteen pomppivien katsojien ansiosta, mutta spontaani ”Pois alta, perkele”-huutoni piti porukan loppumatkasta aidan takana.

(Kuvassa tiukan pitkän nousun alkua)

 Maratonille pääsy oli helpotus. Tuntuuhan se kieltämättä hieman absurdilta, että tiukkaa tekemistä on takana jo n. 8,5 tuntia ja sitten lähdetään maratonille. Tällä kertaa maratonille lämmittely tuli ainakin hoidettua huolella 🙂 Nizzan kisassa juostaan rantakatua lentokentän suuntaan n. 5km ja takaisin, tämä siis neljä kertaa toistettuna. Reitti on tasainen, mutta yli 30 asteen helle ja täysin aurinkoinen baana toivat hommaan vähän lisähaastetta. Joka kierroksen jälkeen käteen sai eri värisen lenksun ja kun koossa oli kolmen lenkin värisuora, pääsi seuraavalta kierrokselta maalisuoralle. Juoksu sujui tasaisen varmasti juomapisteeltä ja suihkulta toiselle. Jalat olisivat ehkä kulkeneet kovemminkin, mutta helle ja pelko nesteiden imeytymisestä sai ottamaan juoksun varman päälle ja aika rauhallisesti. Otin tavoitteeksi juosta koko matkan ja välillä tuntui, että kaikki muut kävelevät. Toki kärki oli juossut omat huippuaikansa jo aiemmin, mutta yllättävän kovan näköisiä kavereita tuli juoksussa selkä edellä vastaan. 

Yhteishenki oli kilpailussa ihan uskomattoman hieno. Varsinkin juoksuosuudella toisilleen tuntemattomat ihmiset tsemppasivat toisiaan jatkamaan ja yleisö kannusti nimeltä. Omat kannustusjoukkoni olivat tietenkin vertaansa vailla ja jaksoivat tsempata loppuun asti, vaikka päivä oli ollut jo heillekin aikamoinen kestävyyssuoritus. 

Viimein kaikki kolme väriä olivat kasassa ja pääsin Finish Linelle. Voimia riitti vielä hienoon loppukiriin ja maaliviivan ylitin ajassa 12.53. Olen kokenut monta maaliintuloa, mutta Ironmanin maaliintulo nousi kyllä kokemuksissa listan kärkeen. Mitään suurta hurmiota ja tunnemyrskyä en kokenut, mutta kyllähän se hienolta tuntui – ja tuntuu edelleen. Urakka oli suoritettu kunnialla, tavoite eli maaliinpääsy saavutettu ja jopa ajattelemani aika-arvio alittui. 

En usko, että tämä kilpailu jäi viimeiseksi pitkän matkan triathlonkilpailuksi, jonka tulemme tekemään. Kokemus oli mahtava (ainakin näin jälkikäteen ajateltuna…) ja ehdottomasti varmasti teen urakan vielä uudelleen, mutta ei välttämättä vielä ensi vuonna. Kun tämä matka on nyt kerran koettu, seuraavalla kerralla uskaltaa ehkä lisätä vähän vauhtia.

Triathlonissa kaikki matkat ovat hienoja ja vaativat eri ominaisuuksia eikä kaikkien tarvitse (eikä kannata) tavoitella pitkiä matkoja. Täytyy myös muistaa, että itse olen rakentanut kestävyyspohjaani tavoitteellisesti jo kymmenen vuoden ajan. Ironman-kisa ei siis ole kaikkimullehetitännenyt-tyyppinen suoritus, jonne treenataan hetkessä. Tänä kesänä olen kisannut jo perusmatkalla, sprintissä, tuolla pitkällä matkalla ja seuraavana vuorossa on puolimatka Joroisilla. Sen jälkeen katseet voikin kääntää kohti maratoneja, tärkeimpänä siellä Berliinin maraton syys-lokakuun vaihteessa. Välissä kuitenkin myös lomaillaan.

(Onnellinen illallistaja pitkän päivän päätteeksi. Olo on hyvä.)

Entä miltä tuntui kisan jälkeen. Huomioita:

• lihakset olivat seuraavana päivänä vähemmän kipeät kuin yleensä pelkän maratonin jälkeen
• suolatasapainon korjaaminen kesti vielä muutaman päivän
• flunssa iskee aina ison urakan jälkeen helposti, niin myös tällä kertaa
• ajatus juoksi seuraavana päivänä vielä normaaliakin hitaammin
• energiaa kului sykemittarin arvion mukaan n. 6000 kcal
• märkäpuvun aiheuttamien hiertymien paraneminen kestää yllättävän kauan
• triathlon on mahtava laji!

Ja mitä sitten tein kisan jälkeen Ranskassa? Alla olevat kuvat saavat kertoa. Kiitos vielä kaikille tuesta, kannustuksesta, myötäelämisestä ja onnitteluista.

Ihanaa kesää ja treeni-iloa!